Herkullinen elämä- blogi


Ajattelin, että voisin antaa pari vinkkiä Lontoosta, jos olet menossa sinne. 

En ole Lontoon asiantuntija, vain muutaman kerran siellä käynnyt ja kaupunkiin rakastunut. Ensimmäisen kerran olin Lontoossa n. 10 vuotiaana isäni, tätini Heidin ja jo edesmenneen isoäitini Marja-mummin kanssa. Vietimme siellä pitkän viikonlopun ja se oli täytetty mahdollisimman monella teatteriesityksellä. Esityksiä joita kävimme katsomassa esitetään vieläkin Lontoossa mm. Oopperan Kummitus sekä Kurjat eli Les Miserables. Jos siis olet teatterin ystävä käy katsomassa ainakin nuo.

Mummini kävi Lontoossa monta vuotta peräkkäin, parhaimmillaan parikin kertaa vuodessa ja oli vakioasiakas juuri näiden näytösten katsomossa ja koska hän itse oli näyttelijä, kuului tapoihin kiittää tekijöitä. Kiitoksiin ostettiin kukat ja lopulta hän pääsi moikkaamaan näyttelijöitä. Se oli aina kunnia. Mummi opetti minulle, että AINA kiitoksiin tuodaan kukat, jos esityksessä on tuttava, ystävä tai sukulaisia. Se on kunnianosoitus näyttelijää kohtaan tekemästään työstään. Tämä on jäänyt mieleen ja jos joskus on käynyt niin, että en ole ehtinyt jostain syystä kukkakaupan kautta teatteriin, on fiilis kaamea ja omatunto kolkuttaa. 

Toinen Lontoon reissuni tapahtui vuosi sitten keskimmäisen tyttäreni kanssa ja nyt kolmannen kerran yhdessä molempien tyttöjen kanssa.

Metro. Käytä sitä aina kun voit. 

Voit vaikka tulostaa netistä metrokartan, joka helpottaa hahmottamaan mitä kautta metro kulkee. Loppujen lopuksi koko kartta on maailman helpoin. Väriviivat näyttävät kartalta millä metrolinjalla pääset mihinkin asemalle ja mistä voit vaihtaa jotta pääset päämäärääsi. Jokaiselle metroasemalla on myös värilinjat ja vaihtopysäkit. 

Maksaminen on myös tehty helpoksi.

OYSTER-kortit. Automaatit näille löytyy jokaiselta metroasemalta. Ensin ostat automaatista kortin (5 puntaa, jonka saat halutessasi takaisin ) sen jälkeen lataat siihen arvoa ja siinä se. Kortti tai oikeastaan teline johon sitä näytät hälyttää punaista kun kortin arvo on lopussa, sitten lataat vain lisää rahaa automaatista. Muista vain, että kun menet Metro asemalle näytät korttia telineeseen ja kun olet haluamallasi asemalle näytät korttia uudestaan. Näin laskutus kortilta pysähtyy.

Kortti kannattaa säilyttää, jos menet Lontooseen uudestaan tai jos ystäväsi on menossa, voi hän käyttää sinun korttiasi, se ei menetä arvoa missään vaiheessa eikä se ole nimikoitu kenellekään.


Turistikohde Madame Tussauds, kannattaako mennä?

Ehdottomasti. Vietät siellä helposti 2-3 tuntia. Sen enempää en kerro paikasta mutta jos haluat säästyä turhalta jonottamiselta ja säädöltä niin kannattaa tilata liput etukäteen netistä. Itse tilasin ja maksoin ne osoitteessa https://www.lontoonliput.fi Toimi hyvin. Sen verran varoittelen, että vaikka tilaat liput etukäteen netistä ja vaikka maksaisitkin "nopeasti jonon ohi"  joudut todennäköisesti jonottamaan silti jonkun verran.

Harry Potter-studiot on ehdottomasti paikka, joka kannattaa kokea. Tästäkään paikasta en halua kertoa enempää, antaa alla olevien kuvien paljastaa jotain mutta sen verran voi vihjata, että tässä paikassa menee helposti koko päivä. Kyseiset studiot ovat juuri ne studiot missä KAIKKI Harry Potter-elokuvat ovat kuvattu. Matkaa studioille tekee n. tunti Lontoon keskustasta.

Se on elämys. Eikä tarvitse olla Harry Potter-fani nähdäkseen tätä vaan riittää, että olet kiinnostunut elämyksestä. Sitä se on. Mieletön!

Vinkkinä: samasta paikasta, mistä saat vahakabinetin liput, saat myös Harry Potterin liput etukäteen. Homma toimii.



Tytöt Lontoossa

Elämäni tärkein tehtävä on olla äiti kolmelle lapselle. Oma suhteeni 7 vuotta nuorempaan pikkusiskoon on ollut haastava, varsinkin aikuisiällä. En nyt avaa sitä sen enempää tässä tekstissä, sille tulee oma aikansa, jos on tullakseen.

Siksi toivonkin, että omat lapseni ymmärtävät, kuinka tärkeää on pitää yhtä sisarten ja perheen kanssa myös silloinkin kun on vaikeaa.

Ystävyys ei ole välttämättä ikuista. Sisar on sisar aina, kävi miten kävi, verisukulainen on ja pysyy. 

Tasan vuosi sitten olin Lontoossa keskimmäisen tyttäreni kanssa ja viikonloppu oli ikimuistoinen. 100% äiti-tytär aikaa, vain me kaksi viikonlopun verran Lontoossa. 

Kävimme Harry Potter-studioilla ja Madame Tussauds vahakabinetissa. Shoppailimme ja ihastelimme Hyde Parkin kauneutta keskellä suurkaupunkia. Hassuttelumme, hengailimme kaupungilla ja kahviloissa. Ostimme paljon herkkuja hotellihuoneeseen ja nautimme englantilaisesta ystävällisyydestä kaupungilla. Viikonloppu oli täydellinen.

London, ahh, mikä kaupunki! Lontoo on kaupunki mistä ei saa tarpeeksi yhdellä kertaa, sinne on mentävä uudestaan ja näimme me myös teimme.

Viikko sitten vietin täydellisen tyttöjen viikonlopun Lontoossa. 

100% äiti-tytär aikaa, jaettuna kahdelle. Molemmat tytöt mukana. Keskimmäinen 11 vuotias ja vanhin eli esikoinen 15 vuotias.

Oli hienoa, miten keskimmäinen muisti viime kerrasta kuinka metrossa toimitaan tai missä parhaimmat shoppailu kohteet sijaitsevat ja hän sai nuorempana neuvoa isosiskoaan. Olla onnelisen ylpeä siitä että kerrankin voi loistaa kohta 16 vuotiaan isosiskonsa edessä ja tämä kuunteli ja otti vastaan ohjeet 11 vuotiaalta pikkusiskoltaan: aidosti, koko sydämellä ja vilpittömästi. Oli ihanaa nähdä äitinä, kuinka hyvin nämä kaksi tulivat toimeen keskenään. Toisiaan kunnioittaen ja samalla toisiaan rakkaudella kiusoitellen kävelivät kaupungilla käsikädessä. 

Nuorempi turvautui vanhempaan ja vanhempi piti huolta pikkusiskostaan. 

Tämä ei ole mikään itsestäänselvyys perheessä missä on sisaruksia ja juuri siksi olen omien lasteni kohdalla tästä onnellinen. He viihtyvät toistensa seurassa, vaikka ikähaarukka on iso. Äitinä koen onnistuneeni.

Siskot ja veljet: Te olette toistenne tuki ja rakkaus. 


Vanhemmuus on ääretön määrä rakkautta ja elämän mittainen huoli.

Minusta tuli nuorena äiti. Olin 19 vuotias tullessani raskaaksi. Olin kaksikymmentä vuotias, kun lähdin Kätilöopiston sairaalasta pienen käärön kanssa kotiin. Peppi syntyi käynnistyksellä vuonna 2004.

"Minä olen äiti. Tämä pieni ihminen on minun. Mitä nyt?" Tätä kelaa kävin läpi ajatuksissani kerta toisensa jälkeen. 

"Miten tulen selviämään?"- oli kysymys kun lähdin Kätilöopiston sairaalasta kotiin lapsen kanssa. Silloinen parisuhteeni ei tukenut arvomaailmaltaan sitä, mitä olin ajatellut ja halunnut perhe-elämän olevan mutta tyydin siihen mitä se sillä hetkellä oli. 

Heti kotiuduttuamme sairaalasta ystäväni ylä-asteelta tulivat tervehtimään minua. Ymmärrän täysin, että he halusivat olla kohteliaita, onnitella, iloita puolestani, nähdä vauvaa, näyttää voimansa  ja ehkä ennen kaikkea esittää tukensa ystävänä uuteen tilanteeseen, joka heille oli elämän kannalta vaihtoehto, jota he eivät olleet edes miettineet. Olimmehan vasta parikymppisiä.

 Muistan, kuinka koin tilanteen vain ja ainoastaan kiusallisena. Olin juuri kotiutunut sairaalasta. Väsynyt. Peloissani ( mitä en tietenkään näyttänyt, saati kertonut kenellekään. En edes lapsen isälle.. )

Kun ystäväni olivat haltioituneet pienestä ruttuisesta kääröstä, minä mietin, kuinka vauva nostetaan oikein syliin heidän tarkailevan silmien alla? Miten imetän heidän edessä oikein? Miten vaihdan vaipan niin, että olisin tehnyt tätä aina..? KAKSIKYMMENTÄ vuotias, ilman kokemusta, ajatellen, että tässä jos jossain minun tulee olla paras. Täydellinen. Tätä ei voi nyt mokata.

"Mun on pakko näyttää, että osaan tämän" 

En halua olla vaivaksi. Mä hoidan tämän. Mä hoidan tämän niin kuin olen hoitanut kaiken muunkin ilman kenenkään apua. Mä osaan tämän. En pyydä apua, koska en uskalla. En pyydä apua, koska se on heikkoiden merkki. Jos pyydän apua, silloin en osaa ja mitä jos pyydän apua, se on tarkoittaa että en osaa.

Näin ajattelee ihminen, joka tuntee loputonta riittämättömyyden tunnetta. Kun ei kelpaa itselleen, ei voi kelvata muillekaan. Tärkeintä on oppia rakastamaan itseään. 

Hyppään nyt tarinassa monen mutkan kautta eteenpäin: lopulta kävin 8 vuotta terapiassa ja se on yksi elämäni parhaita sijoituksia itseeni. Edelleen tänä päivänänäkin uskon, että ihminen ei valmis, koskaan.

Minusta tuli äiti n. 15 ja puolivuotta sitten. Ensimmäisen kerran. Sen jälkeen mukaan on tullut kaksi pientä ihmistä vuonna 2008 ja 2010. 

Esikoinen. Peppi. Sinusta minä olen ylpeä. Juuri siksi, että olet sinä. 

Okealla minä, vasemalla Peppi. Jotain samaa meissä on :D 

Älykäs, vahva, kunnianhimoinen, tavoitteellinen, halukas oppimaan uutta, huumorintajuinen, hauska, kärkäs ja nopea verbaalisesti ( tässä jään alakynteen ja se ärsyttää...tosi paljon ), vahva mielipiteiden kanssa ( välillä liiankin ) Lahjakas monessa asiassa, sosiaalinen, kiltti muita kohtaan, täynnä rakkautta, muita ajatteleva, hyväsydäminen ...lista on pitkä.

Kun itse olin saman ikäinen mitä tyttäreni on nyt, haistatin äidilleni aika pitkälti vitut ja lähdin maailmalle ajatellen, että osaan tämän homman. Kaiken. Elämän. Lopulta, en osannut. 

Vasta nyt, itse äitinä ymmärrän miltä tuntuu huoli, joka ei lopu koskaan. 

Vanhemmuus on ääretön määrä rakkautta ja elämän mittainen huoli. 





"ÄITI MUA PELOTTAA, ETTÄ ME KUOLLAAN"

Heti alkuun pahoitteluni totaalisesta hiljaisuudesta. Tämän blogin kirjoittaminen on kyllä käynyt mielessä useamman kerran, myös sillä seurauksella kun olen saanut kyselyitä, koska taas päivitän blogia, olen ahdistunut entistä enemmän. Viimeisen puolen vuoden aikana ei vain ole ollut aikaa tai halua tälle.

Kaikesta huolimatta tässä ollaan ja kohti syksyä mennään. On aika taas ottaa tämäkin mukaan arkeen.

Mulla on lapsi joka välittää ja jolla on valtava huoli maapallon tulevaisuudesta. Alla olevat hän on järkeillyt ja päättänyt itse ilman että me vanhemmat olemme tuputtaneet, antaneet eteen tai puuttuneet asiaan: 

Tämä lapsi haluaa kierrättää.

Tämä lapsi perusti instagramiin tilin roskien keräämisestä, tarkoituksena kannustaa muita tehdä oikein.

Tämä lapsi on ilmoittanut olevans kasvissyöjä. 

Tämä lapsi ostaessaan mm. Hesestä aterian ei halua juomaansa kantta tai pilliä muovin takia.


Pieniä tekoja, pieneltä ihmiseltä. Omasta tahdosta. Vain koska haluaa itse vaikuttaa tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Tämä lapsi on vasta 11 vuotisas.

Tällä viikolla uutisoitiin Amazonin paloista ja tieto siitä on tullut somen kautta vastaan. Tätä on itketty meillä eilisestä. 

"Miksi ihmiset ei ymmärrä?"

ja mikä pahinta, lapsen silmin ajateltuna, kun näkee otsikon " MAAPALLON KEUHKOT OVAT TULESSA " on yhtä kuin : Äiti, mua pelottaa että me kuollaan kaikki ja mä en koskaan tule niin vanhaksi kuin sä.

Tunnen valtavaa ylpeyttä siitä, että tyttäreni välittää ja haluaa tehdä oman osansa maapallon hyväksi mutta samaan aikaan olen joutunut kertomaan, keventääkseni pienen ihmisen taakkaa, kuinka media otsikoi tämän tyyliset jutut radikaalisesti vain esim. myydäkseen lehteä tai herätelläkseen tunteita. 

On sydäntä särkevää nähdä, kuinka lapsi kantaa harteillaan raskasta taakkaa meidän aikuisten teoista. 

Tähän loppuun ehdotankin: Tehdään me jokainen omalta osaltamme oma osuutemme maapallon pelastamisen hyväksi. Kerää se roska jonka kadulla näet! Mieti hetki omaa ruokavaliota: tarvitseeko sitä päivittää? Olisiko mahdollista kulkea työmatka julkisilla tai vaikka voisitko valita rappuset hissin sijaan?

Ihan vain yksi teko. Silläkin on väliä. 

Ollaan me aikuiset esimerkkejä, ettei meidän lapset tarvitse pelastaa yksin koko maapalloa.


Esipakkaan, jotta voin karsia ja pakata uudestaan

Onko sulaa hulluutta pakata matkalaukut, jos reissuun on 7 viikkoa ja 4 päivää? Kyllä. On kiva, että edessä on jotain mitä koko perhe odottaa. Toukokuussa lähdetään Italiaan. Puolitoista viikkoa Sienan maalauksellista maisemaa ympärillä. 

Tykkään valmistautua. Se antaa fiiliksen, että olen jo matkalla. Melkein Italiassa. Vain 7 viikon ja 4 päivän päässä ja siksi on hauska makustella tässä vaiheessa vaatteiden kautta. Varsinkin kun on monta kuukautta käyttänyt villasukkia ja villapaitoja. Ensimmäisenä on tietysti haettava kesävaatteet vintiltä ja aina löytyy ihania yllätyksiä. Sellaisia vaatteita joiden olemassa olon on unohtanut täysin pimeän ja kylmän kauden aikana. 

Esipakkaan vain nähdäkseni kuinka paljon saan lopulta karsia pois. Vielä tässä vaiheessa uskoo sokeasti siihen, että tulen käyttämään lukuisia eri asukokonaisuuksia loman aikana. Ehkä jopa vaihtamaan vaatteita kahteen, peräti neljään kertaan päivässä. Matkustusvaatteet eli ns. lentokone asukokonaisuus. Ei missään nimissä samoja molemmille lennoille vaan ehdottomasti menoasu ja paluuasu. Aamupalalle jotain löysää ja mukavaa. Altaalle tietysti bikinit...muutamat vaihtoehdot. Altaalla on oltava myös fiilistelyyn oma asu, eli siihen hetkeen kun ei halua ottaa aurinkoa mutta silti istua aurinkotuolissa. Lounaalle oma asukokonaisuus. Illalliselle vähän hienompaa. Sitten on oltava ns. hengailuun kämpillä jotain rentoa. Kaupungille monta vaihtoehtoa. Ranta-asu! Treenivaatteet. Näihin kaikkiin vielä kengät. En käytä normaalisti arjessa koruja ollenkaan mutta reissuun KAIKKI täytyy ottaa mukaan. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin ja vain todetakseni, että esipakkaan karsiakseni, jotta voin taas pakata uudestaan, jotta voin jälleen karsia ja pakata uudestaan huomatakseni että en tarvitse mukaan kuin muutaman asukokonaisuuden. Lore puolestaan toimii vanhalla omalla hyväksi havaitulla tyylillään, eli tuntia ennen lähtöä.


Mökillä on hyvä olla

Maalla on kivaa. Rauha ja sen tuoma energinen olo on jotain mitä unohtaa kaipaavansa Helsingissä. Pelkkä viikonloppu reissu mökille antaa paljon ja sillä jaksaa taas pötkiä pitkälle. Mökillä meillä ei ole sähköä eikä juoksevaa vettä ja se on se juuri se juttu. Talon lämmitys, halon hakkuu, puiden kanto, talvella avannon teko, veden kanto, saunan lämmitys.. kaikki se kuuluu meidän mökkeilyyn. Tuntisin oloni levottomaksi, jos mökiltä löytyisi kaikki sama kuin kodista. Sisävessa, pesukone, suihku...ei missään nimessä. 

Aurinkopaneeli löytyy, sillä saadaan kesäisin kännykät ladattua, talvella siitä ei ole mihinkään. Kaasulla toimii jääkaappi, samoin hellat ja uuni. Talo lämmitetään puilla ja halot tehdään itse. Järvestä kannetaan vesi ja jos saunalle haluaa lämmintä pesuvettä lämpiää se kiukaan vieressä olevassa säiliössä.

Pieni "alkukantaisuus" kuuluu nimenomaan siihen lepotilaan ja energiseen fiilikseen jonka saavuttaa mökillä. Kaikki puuhastelu on hyötyliikuntaa ja myös hyvä muistutus omasta fyysisestä kunnosta, jonka todistin olevan aika rempallaan nyt viikonloppuna. Istumatyö on tehnyt tehtävänsä. Lihaksissa tuntuu avannon teko ja halkojen kanto. 

Alla olevasta kuvasta sen verran, että huomasin siinä olevan jotain mitä ei vielä 5 vuotta sitten ollut. Silmärypyt! Silmäryppyisenä siis katse kohti kevättä.



Sen paskan takia kunnioitan sinua

"Olette kuin vanha pariskunta" Tekstiviesti jonka olemme saanut radio Novan studioon useasti. Kyllä, se että olemme saavuttaneet tilan missä kuulostamme sekä olemme kuin vanha pariskunta on vaatinut tien missä kumpikin haluaa saavuttaa päämäärän sekä mennä kohti yhteistä päämäärää. Yhdessä. Molemmat, toisiamme kunnioittaen omalla tyylillämme. Me olemme ankaria, itsellemme. kumpikin omalla tahoillamme. Me haluamme onnistua. Me olemme kunnianhimoisia ja välillä se vaati tulta ja taistelua mutta jos se onnistumisen hinta, olemme molemmat valmiita maksamaan sen hinnan.

Aloitin tasan 5 vuotta sitten radio urani Anssin kanssa. Alku ei mennyt niin hyvin. Anssi, joka oli kokenut radio ammattilainen oli tehnyt merkittävän uran NRJ kanavalla ja sai eteensä haasteen josta oli lähes mahdoton selvitä. Anssilla oli kova paine tehdä sama onnistuminen kuin NRJ kanavalla tai vähintäänkin selviytyä jotenkin kunniakkaasti uudesta tehtävästään. Sitten olin minä, joka aloitin radio täysin ja puhtaasti tyhjältä pöydältä, kuvittelin että hoidan homman kotiin ihan tuosta noin vain. Teimme silloin aamuradiota ja kuvittelin, jos olen aamuvirkku, tehtävä sopii itselleni loistavasti. Olinhan myös tehnyt merkittävän uran tv:ssä 10 vuoden ajan primetime ohjelmissa ja myös sen takia kuvittelin että selviän mistä tahansa radio haasteesta. Lasten leikkiä. 

No, en hoitanut. Nopeasti jouduin nöyrtymään ja toteamaan, että tämä on asia jota en osaa. 

Meillä oli Anssin kanssa sama tavoite, onnistua. Olen useasti sanonut, jos Radio Gaalassa olisi kategoria Suomen ja vuoden ahdistunein ohjelma, olisimme voittaneet sen mennen tullen.

Luojan kiitos, asiaan puutui esimies. Aloitin lopulta tekemään Voicen iltapäivää. Se oli aikataulullisesti itselleni sopiva. Ei enää aamu herätyksiä tai kello 19 nukkumaan menoa, kun omat lapset tulevat sanomaan "hyvät yöt" ja jäävät itse hereille vielä pariksi tunniksi. Silloin arki tuntui väärältä.

En ikinä unohda esikoiseni sanoja kun istuin keittiössä tuijottaen tyhjyyteen:

"Äiti, musta tuntuu, että sä olet tässä mutta et kuitenkaan ole "

Ja juuri siltä minusta tuntui. Olin niin loppu. Niin väsynyt. Niin turhautunut ja ihan vaan niin vittuuntunut siitä etten onnistunut.

Vaihto aamusta iltapäivään

Samaan aikaan se oli helpotus mutta yhtäaikaa pettymys, koska koin epäonnistuneeni. 

Aika Voicen iltapäivässä oli kipuilua. Homma ei vain toiminut. Tiimi ei toiminut. Meillä ei ollut yhteistä tavoitetta. Me emme halunneet samaa työltämme. Olimme liian erilaisia. 

Kun tekee yhdessä töitä, tiiminä, on tärkeää että tavoite on sama mutta vielä tärkeämpää on molemmin puolinen kunnioitus työtä ja toista ihmistä kohtaan. 

Lopulta tuli "siirto" radio Novan iltapäivään ja tieto siitä, että teemme sitä yhdessä Anssin kanssa. Molemmat epäröimme. Kaikesta huolimatta homma lähti käyntiin ja eteenpäin kun annoimme sille mahdollisuuden. Molemmat. 

Kunnioitus. Siitä on lopulta kyse. Siirryttyäni radio Novan iltapäivään ensimmäistä kertaa radio urallani koin, että minua kunnioitetaan, ei pelkästään ammatillisesti vaan ihmisenä. 

Kuolkaa

Aloimme tekemään radio Novan iltapäivää, jota ennen meitä oli tehnyt Ile Jokinen. Ensimmäisen kahden päivän aikana en katsonut edes tekstiviestejä joita tuli studioon ja hyvä niin. Kolmantena päivänä uskaltauduin lukemaan ja lopputulos oli huutoitku lähetyksen jälkeen kotona. 

Minusta ei ole tähän. En pysty.

Nyt radio Novan iltapäivää tällä kokoonpanolla on takana 3 vuotta. 

Olenko tyytyväinen? Olen

Voinko olla ylpeä? Kyllä!

Olen onnellinen siitä, että meillä on ollut tiiminä paskaa ja totaalisen paskaa. Sellaisia aikoja, joita emme kumpikaan halua takaisin. Olen onnellinen siitä, että jokainen huono hetki on vienyt meitä lähemmäksi toisiamme. Jokainen huono hetki on opettanut toisesta. Jokainen huono hetki on pakottanut katsomaan itseään peiliin. Lopulta, jokainen huono hetki on saanut aikaan sen, että voin olla sellainen kuin olen, pelkäämättä sitä mitä ja kuka olen. 

Photo: Senja Rapila



Pärjäät kyllä jos vain luotat siihen mitä olet

"Äiti, mitä jos mä en vielä tiedä mikä musta tulee isona?" Kysyy ensi kuussa 15 vuotta täyttävä esikoiseni. "Sillä ei ole vielä mitään merkitystä. Tärkeintä on, että tiedät missä olet hyvä ja vahvistat nyt niitä taitoja. Se mikä susta tulee isona löytyy kyllä kun on sen aika" 

Itse ollessani saman ikäinen olin vakuuttunut, että minusta tulee näyttelijä. En ollut oikeastaan koskaan halunnutkaan mitään muuta. Siinä missä kavereilla oli kaksi tai jopa kolme vaihtoehtoa ammateista, oli minulla koko lapsuuden vain yksi ja sama. Lopulta vanhempana huomasin, että olin niin lukkiutunut oman haaveeni kanssa etten enää osannut ajatella tai nähdä mitään muuta. Kaikki muu tuntui pettymykseltä tai ehkä enemmänkin omalta epäonnistumiselta, koska olin niin vakaasti päättänyt, että minusta tulee näyttelijä. Kun pääsin tästä ajatusten lukosta irti oli helpottavaa huomata, että minusta voikin tulla jotain muuta.

"Lähetä tyttö tänne. Saa samalla kokemusta työhaastattelusta"

Huhtikuussa esikoisellani TET-harjoittelu. Helpoin tie tulevan työelämään harjoittelu jakson kannalta olisi ollut valinta joko minun tai Loren työpaikalta, jolloin itse hakuprosessia ei olisi tarvinnut käydä läpi. Sovittiin kuitenkin, että tyttö pohtii itse minne haluaa mennä, mitä kyseiseltä jaksolta toivoo ja myös hakee paikkaa itse saadakseen "työhaastattelusta" kokemusta. Lupasin auttaa lomakkeiden täytössä ja lähettämisessä mutta lopun hän saa hoitaa itse. Muutamat lomakkeet sitten lähetettiin meilitse eteenpäin ja yhdestä paikasta tärppäsi heti. Myymäläpäällikkö pyysi tyttöä tulemaan luokseen tapaamiseen ja sen perusteella tehtäisiin päätös tulevasta TET-jaksosta. Tapaamisen jälkeen esikoinen soitti "Mä sain paikan" Nämä ovat sellaisia hetkiä missä tuntee onnistuneensa kasvatuksessa mutta ennen kaikkea olen ylpeä tytöstä, joka hoiti homman kotiin itse. Pieniä asioita joilla on iso merkitys. mm. Miten kohtaat ihmisen ja millaisen vaikutelman annat itsestäsi? Pärjäät kyllä, jos vain luotat siihen mitä olet.


Mihin tämä aika katoaa? 

Ajatus siitä, että mennään kohti kevättä antaa energiaa. Kuin löytäisi itsestään uutta voimaa ja sitä kautta täysin uuden näkökulman tulevaisuuteen. Kaikella onkin yhtäkkiä merkitystä ja vain siksi edessä uusi alkanut vuosi. Selvisin pimeästä ja harmaasta syksystä sekä talvesta. Loppujen lopuksi mikään ei ole kuitenkaan muuttunut, paitsi ajatusmalli: Nyt mennään kohti kevättä. Samalla havahduin siihen, että on jo Helmikuu. Tunsin lämpimän läikähdyksen huomatessani, että tämä kuukausi on lyhyt. Vain 28 päivää! Ajattele, vain 28!!! Kohta siis ollaan jo maaliskuussa ja vielä lähempänä joka vuotisia "outoja" toukokuun hellejaksoja, jotta jaksamme taas räpiköidä läpi kylmän kesäkuun. 

Silti kaikesta huolimatta kysyn: Mihin tämä aika katoaa? Ensi kuussa esikoiseni täyttää 15 vuotta. Onko siitä tosiaan jo 15 vuotta kun matkustin sporalla Helsingin Kätilöopiston sairaalaan sovittuna päivänä ja aikana synnyttämään. Ensimmäisen lapsen kohdalla ei siis tullut sitä ns. yllätyslähtöä. Tyttö ei kasvanut enää vatsassani, joten oli parasta saatella hänet maailmaan muutamia viikkoja aikaisemmin lasketusta päivästä. Kalenterissani luki kuudennentoista päivän kohdalla "Synnytys. Musta tulee äiti"  Nyt siitäkin sporamatkasta on 15 vuotta.

Facebook muistutti minua kuvasta joka oli otettu tasan 3 vuotta sitten. "Tästäkin kuvasta on jo 3 vuotta...?" ajattelin ja laitoin Anssille WhatsApp ääniviestin leffasta mainoksien aikana. Kuiskailin ääniviestiin, etten häiritsisi muita katsomossa olevia "Anssi, me ollaan tehty tänään radio Novan iltapäivää tasan kolme vuotta" Anssi vastasi heti ääniviestillä myös kuiskaillen takaisin "Mihin tää aika on kadonnut?" 

Aloittaessani radiossa silloisella radiokanava Voicen aamushow:ssa kipuilin paljon itseni ja urani kanssa. Ensimmäinen kaksi vuotta radiossa meni sumussa ja koin jatkuvasti epäonnistumisen tunnetta. Ajattelin että olin tehnyt virheen ottaessani radiotyön vastaan. Tähän fiilikseen vaikutti moni asia. Ensinnäkin se, että en osannut työni ollenkaan. Ajattelin ottaessani vastaan Voicen Herättäjät-pestin, että hoidan sen leikiten. Olinhan tehnyt tv:ssä mittavan uran primetime ohjelmissa kymmenen vuoden ajan. Parissa kuukaudessa kuitenkin huomasin että en hallitse radiota ollenkaan. Joudun opettelemaan kaiken alusta. Sen lisäksi tullessani Voicelle töihin tuon parin kuukauden aikana minulle selvisi, että aikalailla koko talon työilmapiiri oli ahdistunut. Ulospäin näytti ja myös annettiin kuva, että homma on kunnossa mutta paikka olikin räjähtämäisillään oleva ampiaispesä. Tämän lisäksi myös tiimi jossa olin, mihin kuului myös Anssi, ei toiminut lainkaan. Ihmiskemiat eivät kohdanneet ja mitä kauemmin teimme yhdessä töitä sitä ahdistuneempia olimme. 

Toisen ihmisen kunnioituksella on valtava merkitys työhyvinvointiin sekä omaan tekemiseen. Työilmapiiri määrittää paljolti myös tulosta. Tulosta syntyy silloin kun ihmiset voivat hyvin. 

Tästä kaikesta on kuitenkin menty pitkä matka eteenpäin. Saastunut ilmapiiri on putsattu, mädät omenat on kerätty ja pikku hiljaa olemme lähteneet rakentamaan sellaista työpaikkaa minne on hyvä tulla. Nyt työpaikalla on rohkaiseva ja luottamuksellinen ilmapiiri. Muita kunnioittava missä jokainen voi oppia toiselta jotain.

Siirryttyäni radio Novan iltapäivään homma alkoi vihdoin toimia. Nyt siitäkin ensimmäisestä päivästä on jo kolme vuotta! 

Mihin tämä aika katoaa?


Allerginen herra Pörrin manageri

Ollessani toisella luokalla kesken matikantunnin selkääni ilmestyi punaisena helottavia sormen pään kokoisia laattamaisia paukamia ja kutinan saattelemana pinkaisin terkkarilla käymään. Ainoa mitä hänen puheistaan jäi sillä hetkellä mieleen oli "...tummat värit vaatteissa voi joskus aiheuttaa tälläistä..." Todennäköisesti lapsenmieleni ymmärsi tämän "tummien värien allergiaksi" 

Siinä uskossa sitten menin elämässäni eteenpäin pari vuotta, enkä suostunut pukeutumaan yhteenkään tummaan paitaan kunnes äitini selvensi, että kyse oli vain liiallisesta huuhteluaineen käytöstä tai muuten vain jostain ärsykkeestä sillä hetkellä, joka sitten sai kyseisen reaktion aikaan. Ei siis mitään niin vakavaa ja todella harvinaista kuin "tummien värien-allergia" Tätä yhtä kertaa lukuunottamatta mitään muuta reaktioita, ärsytyksiä, kutinoita, paukamia tai mitään muutakaan allergioita ei ole ollut PAITSI nyt. 

Viime marraskuussa silmien ympärille ilmestyi atooppista ihoa. Luomet lähinnä näytti siltä kuin olisin sipaissut punaista ehkä hieman ruskealla sävytettyä luomiväriä höystettynä rutikuivalla mattamaisella pinnalla. Tämän lisäksi tunne silmissä ärsyyntyneen punoituksen lisäksi oli kuin olisin sukeltanut silmät auki suolaisessa vedessä koko päivän. Aamulla herättyäni turvotus alkoi olla sitä luokkaa muutamien päivien jälkeen, että näytin peilistä kuin olisin ryypännyt monta päivää putkeen ja koko kroppa olisi päättänyt paeta piiloon luomieni sisään. Tämä kaikki tietysti oli hämmentävää ja todella erikoista. Oli pakko yrittää tehdä asialla jotain. 

Keksin, että kylmähoidolla sain turvotusta aamuisin laskettua. Se toimi tarpeeksi jotta sain itseni suht normaalin näköiseksi. Vaihdoin meikkivoiteet, ripsivärin, puhdistusgeelin sekä kasvovoiteen. Jäin odottelemaan muutosta mutta seuraavina päivinä tilanne oli täysin sama. Edelleen näytin siltä kuin olisin maalannut luomeni punaisella luomivärillä ja heittänyt silmiini kourallisen hiekkaa. Joulukuun alussa kävimme Naantalin kylpylässä ja siellä huomasin että reaktio siellä laskeutui hieman. Olo ja tunne silmissä oli vähän helpompi. Ainoa mitä siinä vaiheessa keksin syyttää oli lakanat kotona. Olimme hankkineet uudet lakanat ja nyt kun olimme viikonlopun hotellin lakanoissa tuntui luonnolliselta löytää reaktion syy omista lakanoista. Heti kotiin saavuttuamme pesin kaikki mahdolliset petikamppeet: lakanat, tyynyliinat ja pussilakanat ja tietysti hajusteettomalla pesuaineella. Siinä samassa lensi pesukoneeseen myös vaatekaapista kaikki vaatteet. Tästä kaikesta huolimatta mitään muutosta ei tapahtunut. Kylpyläreissun jälkeen "allergia" jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, palautui täysin ennalleen. Seuraava asia johon huomio keskittyi oli perheemme uusin tulokas Herra Pörri. Meillä on ollut kissa nyt yli vuoden. Se on ainoa ns. uusi asia ja muutos omassa arjessa. Tästäkin huolimatta ajatus siitä, että olisin kissalle allerginen tuntui täysin järjettömältä, koska olen viettänyt lapsuuteni kotieläimien kanssa. Meillä on ollut kissa, koira, marsu, hamsteri, pupu, hevonen, lammas ja kanoja. Tuntui täysin vieraalta, että yhtäkkiä olisin eläimelle allerginen ja varsinkin kun en ole aikuisiällä reagoinut yhteenkään eläimeen ikinä mitenkään allergisesti. 

Tuli joululoma. 2 ja puoli viikkoa lomaa. Reaktio silmissä katosi. Ei mitään. Tämä hyvä olo ja helpotus vei läpi loman nauttien ajasta perheen kanssa, enkä enää edes ajatellut asiaa. Loman loputtua viime viikon alusta lähtien reaktio on tullut takaisin ja täysin samanlaisena...

Eilen lopulta alkoi kyllästyttämään tunne silmissä kuin haluaisin repiä ne irti päästä kuivuuden, pistelevän tunteen ja kutinan takia. Otin yhteyttä lääkäriin ja varasin ajan tutkimuksiin ensi maanantaille. 

Edelleen, se voi olla kissa mutta se ei selitä sitä miksi "allergia" lähti pois lomalla ja varsinkin kun olin kissan kanssa enemmän tekemisissä kuin normaalisti arkena. Voiko maitotuotteet aiheuttaa tälläistä? Niitä nimittäin menee tässä perheessä. Pöly? Sekään ei jotenkin tunnu oikealta syyltä. Eräs työkaveri heitti, että olisin allerginen työnteolle. Se jos joku on varma, että näin ei ikinä voisi olla, koska rakastan työntekoa. Se on niin iso osa minua ja minussa, joka antaa enemmän kuin ottaa. Stressiperäistä? hmm, jos mietin viimeistä vuotta, on se ollut stressittömin viimeisen viiden vuoden aikana. Tai sitten tämä on vain jokin ohimenevä reaktio jolle ei lopulta löydy selitystä, vain arvailuja mistä se voisi johtua. Vielä tässä kohtaa kun ei ole minkäänlaista aavistusta mistä homma johtuu on turha edes koittaa löytää selitystä. Ensi viikon maanantaista ollaan kuitenkin viisaampia asian kanssa.

Mitä tulee Herra Pörriin, on tästä hieman isokokoisesta, vielä laihiksella olevasta karvaisesta kaverista tullut vähän yllättäen somejulkkis. Herrä Pörrin arkea voi seurata nimittäin instagramista nimellä @herraporri. Seuraajia on jo yli 900 ja ensimmäinen haastattelu on annettu kissa-fani lehteen. Minä tietysti keittiö henkilökunnan päällikönä ja nykyisin nähtävästi myös managerina hoidan herra Pörrin pressi asioita, joten tulevasta haastattelusta kerrotaan heti lisää kunhan lehti ilmestyy.


Äiti, falskaako sullakin?

Jos kuluneen loman pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi UNI. Tuntuu että olen nukkunut 2,5 viikkoa. Joka yö 10-12h unta. Sängystä olen noussut vasta klo 10-11 aikoihin. Normaalisti arkena kello on soimassa 6.30 ja yleensä herään itsekseen muutaman minuutin ennen kellon soimista. Lomalla ollaan kisailtu teinin kanssa kumpi nukkuu pidempään, toistaiseksi teini voittanut joka kerta. 

Lomaan mahtuu nukkumisen lisäksi myös mökkeilyä, 3 kylpylää, lököilyä, useita leffoja, pulkkamäkeä, luistelua, Strauss konsertti, kyläilyä ystävien luona ja tietysti joka jouluinen perus vatsatauti.

Tänään oltiin trampoliinipuistossa. 15 minuutin jälkeen Lore makasi maassa selkäkipunsa kanssa ja siihen loppui se hauskuus. Asia mistä ei juuri puhuta ja toki ihan syystä, on äitien pomppisen hauskuuden loppuminen synnytyksen jälkeen tai ainakin kuivana pysyminen trampoliinilla. Paikat falskaa niin pahasti, että jos ei ole mukana vaihtohousuja tai vähintäänkin tenoja lähtee lähes jokainen mutsi trampoliinilta housut märkänä :D :D Voin sanoa, että kolmen lapsen synnytys muistuttaa itseään jokaisella hypyllä. Olen kuullut, että 20 minuuttia trampoliinilla pomppiminen vastaa n. tunnin lenkkiä. Siellä me sitten kahvilassa Loren kanssa istuttiin, toinen selkä rikki ja toinen housut märkänä, eikä tämä ns. "tunnin lenkki" täyttynyt. Vanhukset. Lapset kyllä nautti täysillä ja hyppi menemään kuin duracell puput, naama punaisina ja hiestä nahkiaisina puolitoista tuntia. 

Tämä loma on ollut hyvä. Nollaava, niin kuin pitikin. Jo pelkkä ajatus siitä, että mennään kohti valoa antaa energiaa ja huomenna ajatukset kääntyykin lopulliset kevääseen kun duunit alkavat.



KIITOS VUOSI 2018, TERVETULOA VUOSI 2019

Vuosi 2018 meni vauhdilla. Tähän vuoteen on mahtunut paljon. Kolme ulkomaan matkaa. Tammikuussa tehty Thaimaan reissu, joka vei sydän ja sinne matkataan ehdottomasti uudestaan. Parisuhde reissu Berliiniin. Samanlainen tehdään ensi vuonna mutta seuraavalla kerralla kohteena on Barcelona. Ehkä kuitenkin merkittävin, ikimuistoisin ja tärkein matka oli syksyllä Lontooseen. 100% yhteistä aikaa vain keskimmäisen tyttären kanssa. Ensi vuonna teen samanlaisen esikoisen kanssa.

Kesälomilla oltiin mökillä, aina yhtä ihanassa Naantalissa sekä sain vihdoin raahattua Loren Savonlinnaan näyttelijäliiton kesäkotiin Suvirantaan, missä itse vietin useat lapsuuden kesät. Suvirannasta on niin paljon muistoja, hetkiä ja kokemuksia, että oli hienoa päästä näyttämään paikka omalle perheelle ja tehdä heidän kanssaan uusia muistoja. Ensi kesänä mennään uudestaan.

Vuoteen 2018 mahtui työn puolesta paljon kivoja omia pikku projekteja, jotka tulevaisuudessakin jatkuu ja kantaa pitkälle hedelmää. Yksi niistä on mm. tämän blogin perustaminen. Muutamille muille olen laittanut tavoitteeksi kasvaa vielä suuremmaksi ja kokonaisvaltaisemmiksi omaa arkea eteenpäin vieviksi. Tosin niistä en vielä tässä vaiheessa halua sen enempää puhua ääneen. Sen aika tulee myöhemmin.

Samalla kun ihmettelen miten vuosi 2018 on hurahtanut vauhdilla, samaan hengenvetoon voin ihmetellä mihin on kadonnut viimeiset 5 vuotta. Nyt kun tämä vuosi on taputeltu tulee samalla itselläni 5 vuotta täyteen radiossa. Ensimmäiset 3 vuotta radiossa oli aikalailla tuskien taivalta ja oikeastaan vasta siirryttyäni radio Novalle yhdessä Anssi Honkasen kanssa alkoi homma vihdoin luistamaan. Tämä vuosi on ollut hyvä meillä ja meille!

Mitä tulee vuoteen 2019, on sellainen kutina, että tapahtuu jälleen uusia asioita ja tämän hetkiset hyvät jutut nousevat uudelle levelille.

Kiitos vuosi 2018, Tervetuloa vuosi 2019!



Tyhjensin Joulun metsään

Joka Jouluinen vatsatauti ei pettänyt taaskaan. Tällä kertaa se vaan sairastettiin hieman haastavammassa olosuhteissa. Mökillä. Ei juoksevaa vettä, ei sähköä, ei sisävessaa. Voin sanoa, että on varsin mielenkiintoista juosta pikku matkan päähän kuumeessa, pakkasessa, pakaroita suipistaen ulkohuussiin tyhjentämään itseään. Myös oksennus ämpärin putsaaminen on kieltämättä hieman erilaisempaa silloin, kun vesi kannetaan järvestä ja lämmitetään liedellä ennen käyttöä, puhumattakaan siitä jos vedenotto paikka on jäätynyt umpeen. Tähän kaikkeen lisätään vielä se, kun kaikki tehdään taskulampun ja kynttilänvalossa. Onneksi olen jo lähes ammattilainen mitä tulee vatsatautiin, se kun vierailee meillä lähes joka Joulu. Toistaiseksi muu perhe on taudilta säästynyt, mutta jos aikaisemmat merkit pitävät paikkaansa niin seuraavan kahden viikon aikana tippuu perheestä loputkin. Sen verran armelias oli tämän vuoden vatsatauti, ettei ihan aattona tullut kylään, vasta Joulupäivänä. 

Aatto oli täynnä lasten naurua ja riemua. Aamulla herättiin tekemään riisipuuroa ja koska mantelit olivat unohtuneet Helsinkiin, löytyi tänä vuonna riisipuurosta suolapähkinä. Meillä on mökillä sääntö, että padeja ja kännyköitä ei lapset käytä mutta koska oli aatto tehtiin tietysti poikkeus. Joulupukin Kuumalinja pauhasi padilta takkatulen loisteessa. Joulurauhan julistus kuunneltiin radiosta ja sen kunniaksi syötiin mäti ja lohileivät. Sitten lähdettiin ulos peuhaamaan. Niin kuin aikaisemmin kerroin, että mökillä ei ole sähköä, joten kaikki valoisa aika käytetään ulkona hyödyksi. Samalla lämmitettiin saunaa. Joulukuusi oltiin haettu edellisenä päivänä. Aina välillä, joku lapsista tuli sisälle tarkistamaan oliko kuusen alle ilmestynyt jo lahjoja. 

Päivän hämärtyessä oli vuorossa joulusauna ja tietysti avantoon dippaus. Joka vuosi teemme avannon ja joka vuosi myös päätän, että tullessani takaisin mökiltä Helsinkiin jatkan "avanto harrastusta" siinä kuitenkaan onnistumatta. Avantoon meno on yhtä tuskaa mutta fiilis sen jälkeen on taivaallinen. Tosin ilman saunaa en avantoon menisi. 

Joulusaunan jälkeen mökkiin tullessamme kuusen alle oli ilmestynyt lahjat. Sen verran jännitystä oli ollut koko päivän ilmassa, että meni vain muutama sekuntti kun huone täyttyi revityistä lahjapapereista. Siinä täytyi olla tarkkana, että ehti lukea kaikki kortit keneltä mikäkin lahja oli tullut. Tämän jälkeen vuorossa oli vielä päivän pääruoka. Lähdimme mökille viime perjantaina ja jos jotain, niin tämän vuoden joululoman teema on ollut nukkuminen. Unta tullut otettua siitä lähtien 12 tuntia yössä ja myös Aattona koko poppoo kaatui sänkyyn jo yhdeksältä illalla. 

Kiitos Joulu. Olit ihana. Seuraava vuorokausi olikin omalta osaltani ns. "puhdistuksen-päivä" 

Tämän vuoden loputkin rippeet jäivät metsään. Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraava vuotta.



Sinä kelpaat

Viime lauantaina oli päivä jota meidän perheessä on odotettu kesästä lähtien! Siitä on puhuttu taukoamatta. Ensi-ilta. Vihdoin!

ShedHelsingin koko perheen musikaali Seikkailu Jouluyönä, joka tehdään yhteistyössä Helsingin kaupunginteatterin kanssa studio Pasilassa. ShedHelsinki Lontoosta Suomeen tuotu teatteriprojekti jota vetää Marco Bjurström. Vuosi huipentuu aina oikeaan esitykseen teatterissa, jota koko ryhmä on harjoitellut puoli vuotta. ShedHelsingin tarina on upea: Jokainen kelpaa. Kaikilla on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Linkki nettisivuille löytyy alta, jos haluat lukea lisää:

Tyttäreni on ollut mukana tässä jo toista vuotta. Hän nauttii valtavan paljon ja ensi-illassa oli ihana nähdä kuinka kaikki se jännitys mitä ennen ensi-iltaa oli kääntyi positiiviseksi ja antoi voimaa, jopa rohkeutta lavalla. 

Esityksiä on koko joulukuun. Lippua voi hankkia alla olevasta linkistä:


Itse, saman ikäisenä kuin tyttäreni eli 10 vuotiaana, en olisi suoriutunut samanlaisesta tilanteesta yhtä hyvin kuin hän. Halusin kovasti esiintyä mutta kannoin mukana aina tummaa jännityksen varjoa. Ikävää tunnetta, jota yritin peitellä. Se on seurannut minua aikuisiälle asti. Omalla kohdalla jännitys on kääntynyt minua vastaan. En ole osannut kanavoida sitä oikein ja olen tullut liian tietoiseksi itsestäni ja jännityksestä. Koska tiedän millaista on silloin kun jännityksestä tulee niin iso mörkö, että tekee mieli luovuttaa, olen AINA halunnut rohkaista muita käsittelemään jännittämistä oikein. Mitä enemmän jännitystä yrittää peitellä, sitä suuremmaksi se kasvaa. Pahimmassa tapauksessa jännitys saattaa lamaannuttaa niin että se on haitaksi jo omassa arjessa. Itse aloin työstämään jännitystä ja sen syitä vasta aikuisiällä. Parasta on, että uskaltaa näyttää jännityksensä. Kuulostaa hölmöltä mutta näin se on. On tärkeää ymmärtää, että kaikkia ihmisiä jännittää. Usein sitä luulee olevansa täysin yksin ja ainoa jännityksen kanssa mutta näin se ei ole. Jokaisella jännitys on vain erilaista.

Toisilla jännitys kuuluu äänessä. Joku voi niin pahoin ennen esiintymistään, että oksentaminen on ainoa vaihtoehto. Jollekin jännitys tuntuu käsissä. Joskus kasvot halvaantuu, toisinaan hymyileminen on vaikeaa. Sydän hakkaa tuhatta tai polvet tärisee. Päässä sumenee ja heikottaa.

Jännittäminen on aina henkilökohtaista mutta taustalla on usein sama syy: Minä en kelpaa.

Mitä jos mokaan? Mitä jos kaikki nauraa? Mitä jos sanon jotain tyhmää? Mitä jos kaikki näkee, että jännitän? Mitä jos olen huonompi kuin muut? Mitä jos epäonnistun?

Mitä tapahtuu, jos mokaatkin? Niinkin voi käydä ja jos tai kun niin tapahtuu, mitä sitten? Mikä on pahin asia mitä sitten voi tapahtua? Sinä et siihen kuole. Ehkä hämmennyt. Ehkä vähän punastut. Sinua nolottaa mutta mitä sitten? Onko sillä ihan oikeasti mitään väliä? Muista aina, että kaikki jännittää! Toisia enemmän, tosia vähemmän. 

Toki on niitäkin juntteja, jotka käyttävät tilanteen hyväkseen ja ehkä nauravat kustannuksellasi,  vääntävät siitä vitsiä mutta mitä sitten? Sinä olet sen yläpuolella koska nämäkin jotka tekevät tilanteesta sinulle vielä pahemman jännittävä itse.

Muista hengittää. Jännitys saa usein aikaan sen, että pidättää hengitystä. Rauhallinen hengitys tasaa sydämensykettä. Itselleen puhuminen voi auttaa myös. Kun kerrot itsellesi positiivisia asioita, aivot tottelevat. Kehu itseäsi. Mieti kivoja asioita. Voit sanoa ne ääneen tai vain ajatuksissasi, kumpi vain mutta kunhan et vie itseäsi synkkyyteen. Kannattaa kokeilla erilaisia kikkoja, jotka auttavat juuri sinua kun edessä on tilanne missä tiedät olevasi epävarma.

Ennen kaikkea tärkeintä on: Sinä kelpaat! Vielä tärkeämpää on, että kelpaat itsellesi.


Hyvää itsenäisyyspäivää


Missä mun Joulufiilis on?

Joulukuu. Uskomatonta, nyt jo. En muista vuosiin tälläistä syksyä, joka olisi hurahtanut samanlaisella vauhdilla kuin tämä. Vaikka tässä on välillä tuntunut siltä, että ei selviä päivistä ja arki menee suorittamiseksi. Yöt on nukuttu huonosti ja silmäpussit syvenee stressistä, siitäkin huolimatta päivät, viikot ja kuukaudet kesäloman jälkeen ovat vain hävinneet johonkin.

Vuodenajoista ehdottomasti syksystä siirtyminen talveen on itselleni se raskain aika. Kesäloman rento ja huoleton meininki jaksaa kantaa max. kaksi kuukautta. Sen jälkeen alkaa taistelu pimeyttä vastaan. Ikävintä on kun aamulla heräät, on pimeää ja kun tulet töistä kotiin, on pimeää. Huomaan nyt ensimmäistä kertaa tämän vaikuttavan myös esikoiseeni, teiniin joka käy kahdeksatta luokkaa. Tähän kun lisätään vielä teinin hormonit, unentarve ja koko syksyn kestänyt koesuma. Äitinä ei tunnu kivalta, kun huomaa oman lapsensa olevan niin väsynyt ettei sanaa meinaa tulla suusta päivän jälkeen. Onneksi tässä on enää pieni puristus joululomaan ja sitten saa nukkua pitkälle päivään vaikka koko loman.

Tässä kaikessa tohinassa on joulufiiliskin jäänyt johonkin kiireen alle. Rakastan Joulua ja tykkään puuhastella jouluisia asioita mutta nyt sille ei ole yksinkertaisesti ollut vielä tilaa. Jouluvalot kyllä löytyy ikkunasta ja jouluinen pöytäliina on laitettu esille. Ekat piparit on paistettu ja joulukalenteri askarreltu ystävän lapselle. Näillä päästään ainakin alkuun mutta ihan ei olla vielä siinä tunnelmassa missä tavallisesti tässä kohtaa vuotta.

Joka vuosi menemme Loren kanssa Joulukuun aikana nauttimaan viikonlopusta Naantalin Kylpylässä ja näin teimme myös viime viikonloppuna. Lapset laitettiin mummille hoitoon ja me otettiin pieni breikki elämästä. Käytiin syömässä Naantalin vanhassa kaupungissa ja oltiin ihan rusinana kaikesta spa:n poreilusta. Nukuttiin paljon ja nautittiin toisten seurasta ilman, että joku kokoajan keskeyttää tai haluaa jotain. Ihanteellista olisi parisuhteen kannalta, jos saisi kerran kuussa raivattua tilaa viikonlopun verran 100% yhteiselle ajalle. Näin me siis aina Loren kanssa puhumme mutta todellisuudessa tämä ei toteudu. Täydellinen viikonloppu. Naantali ei pettänyt tälläkään kertaa. Ihana reissu.


Kikkelikuvia

Herään. Kello on 06.09. Instagramin viesteihin on tullut yhteydenotto. Avaan viestin ja siinä se on. Kuva jonkun minulle tuntemottaman miehen vehkeestä juhlakunnossa. 

Miksi miehet lähettää kikkelikuvia? 

Niitä tulee aina välillä somen kautta, yleensä instan viestiboxiin. Kuva, jonkun minulle tuntemattoman miehen varustuksesta. Miksi? Voisin melkein lyödä vetoa, että jos vastaisin viestiin arvostellen kuvan näkymää tai kertoisin viestissä miten en halua vastaavia kuvia enää jatkossa, koska se on yksinkertaisesti oksettavaa, saisin todennäköisesti huorittelua osakseni ja vain siksi, että mies tulee torjutuksi. Tästä syystä jokainen joka lähettää kuvan on vain helpompi estää.

Edelleen syy, miksi?

Kun mies lähettää kuvan stondiksestaan naiselle, ensimmäisenä tulee hämmennys ja sitä seuraa vastenmielinen fiilis. Siinä ei ole mitään eroottista. Silloin ollaan ylitetty jokin raja. Raja, mistä nainen ei ole saanut itse päättää vaan mies on ottanut tilanteen haltuun haluamallaan tavalla.

On varmasti poikkeuksia, niitäkin naisia löytyy jotka nauttivat saamistaan kuvista ja ennen kaikkea siitä huomiosta. 

Onko kikkelikuvissa kyse valta-asemasta? Tilanteen hallinnasta. Onko kyse jännityksestä? Tunteeko mies itsensä rohkeaksi? Jos näin on, tuntuu se kuvan saajan mielestä ehkä enemmänkin naurettavalta, joskus jopa ahdistavalta. Pyytämättä lähetetty kuva..ei siinä ole mitään rohkeaa.

Onko kikkelikuva tämän ajan tapa kertoa kiinnostuksesta? Toivottavasti ei. Tavallinen treffikutsu on edelleen paljon romanttisempi. Onko se hetken mielijohde? Tietyllä tavalla toivon näin, koska ajatus henkilöstä joka tekisi tätä yhtenään usealle naiselle saamatta vastakaikua tuntuu vain säälittävältä. Mitä kikkelikuvan lähettäjä luulee saavuttavansa naisen puolelta? Vai onko niin, että mitään ei ole tarkoitus lopulta saavuttaa, kyse on vain hetkestä? 

Edelleen en ymmärrä. Miksi?

Tähän loppuun olisi todella kiva julkaista saamiani kikkelikuvia. Onhan joku täysin tuntematon henkilö päättänyt, että on ok lähettää niitä pyytämättä minullekin. 

Taitaa vaan olla niin, että laki on näiden kikkelikuvien lähettäjien puolella ja julkaistuani heidän kuvan täällä ilman lupaa, pahimmassa tapauksessa maksan heille vielä saamistani vehjekuvista sakon muodossa. Joten jääkööt tämä teksti ilman kuvia tällä kertaa.


Hemmottelu

Olen ollut aina huono hemmottelemaan itseäni tai ottamaan aikaa vain minulle. Pysähtyminen on ollut vaikeaa ja mielummin täytän ajan jollain hyödyllisellä esimerkiksi siivoaminen. Se ei ole koskaan tuottanut tuskaa tai ollut milläänlailla vastenmielistä, päinvastoin. Olen kokenut myös, että urheilu esim. lenkkeily on riittänyt tarpeeksi antamaan sen tarvittavan oman ajan. 

Helsinkiin, Töölööseen tuli pieni kivijalkaliike, kauneushoitola Lumianna. Päätin vastoin normaalia käytäntöäni mennä kokeilemaan. En ole koskaan ollut erityisesti kasvohoitoja tai hierontoja harrastava tyyppi. Mitään en vihaa niin paljon kuin sitä, että naamaan lätkitään rasvaa ja voidetta kerroksittain kuitenkaan tekemättä mitään konkreettista. Varasin kuitenkin ajan kasvohoitoon. Ihastuin heti rauhalliseen ja ystävälliseen fiilikseen pienessä paikassa. Kasvohoito oli menestys. Lopputulos miellytti ja ennen kaikkea Lumiannan tunnelma oli ihana.

Tästä innostuneena kokeilin Lumiannassa myös Kalevalaista jäsenkorjausta:

"Kalevalainen jäsenkorjaus on vanhaa kansanparannusperinnettä, joka perustuu kineettisen ketjun ja nestekierron tasapainottamiseen asiakkaan omia liikeratoja hyödyntäen. Hoito on kokonaisvaltaista ja auttaa monenlaisiin virheasentoihin ja kiputiloihin kuten iskias, jäätynyt olkapää, tennis- ja golfkyynärpää, skolioosi, nivelrikko, noidannuoli, penikkatauti, päänsärky, huimaus, tinnitus, fibromyalgia ja esim. yläselän nikamien virheasennosta johtuva hengenahdistus. Kalevalainen jäsenkorjaus on lempeä ja tehokas hoitomuoto!"

Kärsimätön kun olen, ajattelin selviäväni tästä tunnissa. Lopulta aikaa hurahti kolme tuntia ja tämän jälkeen tuntui siltä kuin tuuli olisi puhaltanut luiden välistä ja pituutta olisi tullut rutkasti lisää. Ryhti oli suora ja mieli rento. Fiilis oli taivaallinen.

Muutamien käyntien jälkeen kauneushoitola Lumiannan omistaja Annika kertoi unelmastaan tehdä oma kotimainen luonnonkosmetiikkasarja. Annika kysyi, suostuisinko tähän kasvoksi. Oikeastaan hetkeäkään epäröimättä lähdin mukaan, koska arvostan suuresti ihmisiä joilla on unelmia mutta enne kaikkea sitä rohkeutta mitä unelman toteuttaminen vaatii. Mikään ei toteudu itsestään vaan asioiden etteen on tehtävä jotain.

Syntyi SnowAnna:

"Suomen luonto ja metsät sisältävät valtavan rikkauden, jolla voidaan hoitaa kauneutta sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ulkoista kauneudenhoitoa luonnonmukaisilla ja puhtailla suomalaisilla raaka-aineilla edustaa kotimainen SnowAnna -luonnonkosmetiikkasarja. Sarjan vaikuttavina raaka-aineina ovat mm. ravintorikkaat marjat, kasvit ja yrtit, sekä koivunmahla ja hunaja, jotka Pohjolan ainutlaatuisessa ilmastossa saavat todellisen superfood-ominaisuutensa ja ovat siksi niin arvokkaita myös ihonhoidossa. Raaka-aineiden suuri kotimaisuusaste erottaakin SnowAnnan useimmista muista kotimaisista sarjoista."

Itselleni on tietysti tärkeää, että pystyn seisomaan tuotteen takana ja tämän kohdalla 100 prosenttisesti. Homma on nyt mennyt siihen, että saan metsästää voideputeleita kotona, koska milloinkaan ne eivät ole siellä minne olen ne jättänyt. Välillä Korjaava Seerumi löytyy teinin oman huoneen pöydältä, toisinaan taas Blueberryn kosteuttava kasvovoide pilkistää Loren putkikassista.  

On ihana antaa itselleen lupa hemmotteluun. Se ei ole tullut itsestään, vaan olen joutunut sen opettelemaan. Todennäköisesti en edelleenkään, tänä päivänä ottaisi itselleni tarpeeksi aikaa, jos en olisi tutustunut Annikaan. Tämä yhteistyö pakottaa pysähtymään ja vain nauttimaan mutta ennen kaikkea pitämään itsestäni huolta. 

Jos haluat tutustua kauneushoitola Lumiannaan ja sen palveluihin niin alla linkki nettisivuille. 


ISÄNPÄIVÄ

Kokoonnuimme koko koulu liikuntasaliin. Olin kolmannella luokalla. Rehtori aloitti puheensa kertomalla miten elämä on joskus kiinni kovin pienestä. Mitä vain voi tapahtua meille kenelle tahansa. Minua alemmalla luokalla olevan tytön isä oli kuollut edellisenä päivänä. Tunnelma liikuntasalissa oli jännittynyt ja hiljainen. Tytön isä oli liukastunut jäällä ja lyönyt päänsä, eikä mitään ollut tehtävissä. Rehtori kertoi kuinka tämä tyttö ei tulisi nyt vähään aikaan kouluun ja sitten kun on valmis jälleen tulemaan, hän tarvitsisi kaiken tuen meiltä kaikilta. 

Itse olen ollut aina siinä asemassa, että olen voinut koulussa askarrella omalle isälleni isänpäiväkortin. Näin ei ole kuitenkaan kaikissa perheissä. Toisille isänpäivä on ikävän ja surun päivä. Toisille taas isänpäivä muistuttaa henkilöstä jota ei kenties koskaan ole ollut elämässä.

Omien lasteni kohdalla olen valtavan onnellinen siitä millainen isä heidän elämässään on. Kaikkien kolmen kohdalla. Erityisen kiitollinen olen siitä miten Lore otti alusta lähtien isän ja kasvattajan roolin esikoiseni kohdalla. Kaikki kolme ovat hänelle tasavertaisia. Se on yksi arvokkaimmista asioita ellei jopa arvokkain. Tiedän tällä olevan valtava merkitys esikoisen elämässä. Hänellä ei ole vain kasvattajan tai vanhemman vastuu vaan myös miehen malli. Se malli joka maalaa tulevaa ja kenties voi vaikuttaa tulevaisuuden ihmissuhde valinnoissa. 

Esikoiseni sai koulussa tehtäväksi kertoa perheestään. Yksi kohta jäi itselläni erityisesti mieleen.

"Vanhempani ovat eronneet kun olin pieni. Vaikka ero on aina ikävä asia, niin ilman sitä en olisi koskaan saanut Lorea elämääni"

Hyvää isänpäivää tai hyvää sen henkilön päivää, joka on sinulle merkityksellinen.


Syöpä

Tämän vuoden helmikuussa isäni sai tietää sairastavansa eturauhassyöpää. Se pysäytti. Syöpä. Useasti olen tämän vuoden aikana kuullut sanottavan " ...Jos syöpä, luojan kiitos juuri tuo syöpä. Enää se ei tarkoita välttämättä kuolemantuomiota..."

Tämä pitää varmasti paikkaansa mutta silti se on syöpä. Se laittaa ajattelemaan elämän rajallisuutta. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä kävin läpi ajatusta, että menetän isäni. Isäni ei ole enää kuolematon. 

Muistan lapsena lukkiutuneeni kylpyhuoneeseen itkemään jos menetän vanhempani. Tarkalleen en muista mikä johti tähän ajatukseen mutta näitä kertoja oli useita. Olemme aina puhuneet avoimesti kuolemasta. Se ei ole koskaan ollut mikään vaiettu aihe perheessäni mutta siitäkin huolimatta minun on ollut vaikea käsitellä ajatusta kuolemasta. Se ahdistaa koska en tiedä mitä tapahtuu. On käsittämätöntä että elämä vain loppuu. 

Kaikki isovanhempani istuvat pilven reunalla. Yritän aina välillä pysähtyä kuuntelemaan isovanhempieni ääntä. Heidän tapaansa puhua ja painottaa lauseita. Naurua. En halua menettää niitä muistoja. Pikku hiljaa nekin hetket, jotka vielä selkeästi muistaa tilanteina, kuin videota katsellen, muuttuu jossain vaiheessa muistoiksi valokuvina. Vain pysäytetty kuva. 

Tämän hieman erilaisen vuoden aikana olen huomannut, että puhuminen auttaa minua. Mitä enemmän saan puhua tunteistani, sitä helpompin olen pystynyt käsittelemään niitä. Tieto syövästä tuli helmikuussa mutta vasta muutamia kuukausia myöhemmin annoin itselleni luvan itkeä. Tämä tuntuu järjettömältä, koska itkeminen ei ole koskaan ollut ongelma. Itken usein. Pienistäkin asioita. Nyt jostain syystä siirsin sen tunteen sivuun ja ajattelin puskevani eteenpäin vain järkeistämällä kaiken. Se oli tapani paeta. En uskaltanut kohdata ajatusta siitä, että tälle tarinalle voisi tulla myös surullinen loppu. 

Toisin kuitenkin kävi. Tälle tarinalle tuli kuitenkin onnellinen loppu. Toissapäivänä lääkäri antoi puhtaat paperit. Vihdoin. Syöpä on poissa.

Isäni on sanonut, että yksi tärkeimmistä asioista tämän matkan kulkiessaan on ollut läheiset ympärillä. Se antoi hänelle voimaa. 

 


Lopeta kiireen hokeminen

Miten menee? Vastaan niin kuin aina: Ihan hyvin. Kamala kiire vaan koko ajan. 

Pysähdytään tähän. Miksi on kiire koko ajan? Luettuani Saku Tuomisen uusimman kirjan Pieni kirja priorisoinnista ymmärrän omasta ajattelutavasta jälleen hieman enemmän. Nyt vastaukseni Kamala kiire koko ajan- vain ärsyttää, ehkä jopa huvittaa. Voinko tehdä kiireelle jotain? Voin. Tottakai voin. Kyse on oman tekemisen priorisoinnista. Mikä tekee omasta arjestani miellyttävän? Millaisille asioille sanon KYLLÄ ja millaisille EI? Onko jotain minkä voin tehdä myöhemmin, ehkä siirtää seuraavalle päivälle? Onko kenties jotain mitä minun ei tarvitse tehdä ollenkaan? Mikä asia omassa elämässä tuntuu raskaalta, sellaiselta joka ottaa enemmän kuin antaa? 

Tämä kaikki on toki suhteellista, jokaisen elämässä ja arjessa erilaista. Se mikä minulle on pientä, voi jollekin toiselle olla suurta tai toisinpäin. Olen hurjan kiitollinen siitä, että saan tehdä töitä. Se ei ole mikään itsestäänselvyys. Siitäkin huolimatta tällä hetkellä oman arjen, päivien, viikkojen ja kuukausien purkaminen ja uudelleen priorisointi tuntuu tällä hetkellä oikealta. Omalla kohdalla se tarkoittaa alkuun pieniä asioita, jotka kuitenkin laajassa kuvassa vaikuttavat arkeeni isosti. 

Otan kaksi esimerkkiä. Tällä hetkellä kun katson kalenteria, kuljen käytännössä työn ja kodin väliä. Siihen ei mahdu muuta, joten yksinkertaisesti raivaan tilaa. Se tarkoittaa luopumista taas jostain asioita. Ystävät ovat minulle tärkeitä, nyt niille ei ole ollut tilaa. Kolme viikkoa sitten tapasin hyvän ystäväni brunssilla, joka oli tullut Afrikasta käymään Suomessa. Edellisestä ystävän kohtaamisesta on kuukausia, uskallanko edes sanoa ääneen: Viime alku kesästä. Naurettavaa. Jotain siis täytyy tehdä asialle!

Toinen asia, joka on minulle tärkeä, on urheilu. Olen aina pitänyt itsestäni huolta. Urheilu osa arkeani jo lapsena. Nyt kuitenkin viimeisen 4 vuoden aikana treenaaminen on jäänyt lähes kokonaan. Käyn silloin tällöin lenkillä mutta huomaan koko ajan kaipaavani urheilua enemmän. Kolme viikkoa sitten tein päätöksen turhauduttuani väsymykseen, että teen 100 kyykkyä joka aamu. Se ei vie kuin muutaman minuutin mutta huomaan, että tätäkin päätöstä on ollut vaikea pitää.

Miksi? - koska pimenevät aamut, raskas päivä edessä, kissa on jälleen pyyhkinyt hanuriaan mattoon, lapset heräsivät liian aikaisin jne... Selityksiä löytyy paljon mutta jos oikeasti priorisoin tälle aikaa, on se sitten 100 kyykkyä, lenkki tai vaikka vain venyttely, antaa se päivääni ennemmän voimaa ja jaksamista. Tärkein on kuitenkin se, että haluan koska tämä on minulle tärkeää. Tälle asialle täytyy siis tehdä jotain! 

Molemmat esimerkit ovat loppujen lopuksi aika pieniä, monen mielestä varmasti myös mitättömiä mutta minulle itselleni tärkeitä ja laajassa kuvassa antavat lopulta paljon. Kyse on periaatteista ja päätöksistä. 


ANSSI JA NIINA TUBE - Tilaa meidän kanava.

Ohjaus: Markus Rinne Kuvaus ja edit: Jere Siltala


Kaunista perjantaita kaikille. Muista tilaa meidän kanava: ANSSI JA NIINA TUBE

Ohjaus: Markus Rinne, Kuvaus ja edit: Jere Siltala


Vuoden tytär palkinto menee...

"Iloitsen onnitteluista kun täytän tänään 46 vuotta" Luki viestissä. Miten voi olla mahdollista, että unohtaa oman isän syntymäpäivän? Helposti. Onneksi, sen suurempaa syyllistämistä ei tästä perheessä tarvitse harrastaa vaan asiaan suhtaudutaan enemmänkin huumorilla. Ei ole ensimmäinen kerta. 46 vuotias. Se on viimeisin luku mihin vanhempani ovat jämähtäneet iällisesti, siis minun mielessäni. Sen jälkeen en ole pysynyt laskuissa mukana, joten he ovat olleet 46 vuotiaita nyt kohta 20 vuotta, siis saman ikäisiä kuin aviomieheni nyt. Oman ikäni muistaminen on ollut myös vaikeaa sen jälkeen kun täytin 30 vuotta. Tänä kesänä luulin täyttäväni 36 mutta ilokseni huomasinkin täyttäväni vasta 35. 

Tyttäreni täyttäessä 4 vuotta äitini tuli kylään. Joimme kahvit, söimme vähän kakkua ja vaihdoimme kuulumiset. Mitään erikoista en huomannut ennen kuin sain muutaman päivän kuluttua viestiä äidiltäni, jossa luki jotakuinkin näin " Mulla oli synttärit myös"  Kyllä, esikoiseni on syntynyt samana päivänä kuin äitini. Tämän luulisi olevan helppo ja hyvä muistisääntö. Ongelmia tuottaa myös muistaa kumpi tyttäristäni on syntynyt maaliskuussa ja kumpi huhtikuussa, päivämäärät 16 ja 21 menevät sekaisin myös.

Myös aviomieheni syntymäpäivä ja hääpäivän päivämäärät menevät sekaisin. Toinen on heinäkuun 16 ja toinen heinäkuun 18. Tämän voin tarkistaa aina hyvissä ajoin sormuksesta. 

Onnea isä, jälleen 46 vuotta!



Jos röökaat et voi mennä kauneusleikkaukseen

Ensi viikolla saa ensi-iltansa Jari Sarasvuosta kertova Valmentaja elokuva. Tuukka Temonen on ohjannut elokuvan. Sain pienen pieni roolin elokuvasta, mistä olen hurjan kiitollinen. Oli ilo seurata ammattilaisia työssään ja päästä itsekin piipahtamaan kameran edessä. Kuvauspäivät olivat kivaa vaihtelua omaan arkeen. 

Koko lapsuuteni haaveilin että minusta tulee näyttelijä. Siinä missä kaverit luettelivat erilaisia vaihtoehtoja vastaukseksi kysymykseen "Mikä minusta tulee isona?" Minulla oli vain yksi. Näyttelijä. En ollut koskaan edes ajatellut muita ammatteja. 

Muistan kuinka kerran lankapuhelin soi. Asuimme Naantalissa. Taisin olla silloin 12-13 vuotias. Soittaja oli mummini, näyttelijä. Mummi halusi antaa neuvoja tulevaisuuteen. Soiton tarkoituksena oli kai myös tukea haavettani kyseisestä työstä, tosin hieman erikoisella tavalla: 

"Jos teatterikouluun pyrit, opettele heti turun murteesta eroon. Äläkä koskaan aloita tupakanpolttoa. Se tekee ihosta löysän, silloin et voi myöhemmin aikuisiällä kiristää kasvojasi" 

Luulen, että olen varmasti ainoa jolle on kerrottu röökaamisen huonoista puolista kauneusleikkausten kautta. Näin jälkikäteen se on lähinnä huvittavaa.

Olin 17 vuotias kun pyrin kouluun, sekä Helsinkiin että Tampereelle. Sain kutsun molempiin. Pääsykokeet ovat monivaiheiset, itse tipuin pois jo ensimmäisen jälkeen. Olin niin järkyttävän huono. Epävarma ja täysin paniikissa. En muista koska olisin pelännyt niin paljon. Ensimmäinen vaihe kesti koko päivän. Hakijoita oli paljon. Päivä alkoi aamusta pitkällä lenkillä, jonka välissä muistaakseni pysähdyimme johonkin puistoon tekemään erilaisia tunnetila harjoitteita. Tuon treenin tarkoitus kai oli hieman keventää tunnelmaa ja saada jännitystä karistettua pois. Omalla kohdalla se ei tepsinyt lainkaan. Pääsykokeissa meidät jaettiin ryhmiin ja jokainen ryhmä kerrallaan kutsuttiin raadin eteen riviin. Alussa meidän tuli esitellä itsemme ja kertoa miksi pyrimme kouluun. Kun oma vuoroni tuli, pääsin lauseen verran eteenpäin, kun eräs raadissa oleva pamautti että tietää tasan tarkkaan kuka olen ja seuraava voi esitellä itsensä. Se oli musertavaa. Se oli tässä, ajattelin. Jostain ihmeen syystä tunsin myös syyllisyyttä tilanteessa. Koin tehneeni jotain väärin. 

Siinä missä muut ystävystyivät ja tsemppasivat toisiaan päivän aikana, tunsin itse olevani ulkopuolinen. En osannut tutustua kenenkään, en edes aloittaa lausetta keskusteluihin. Tunsin oloni oudoksi. Kun olimme esitelleet itsemme meidän tuli vuorotellen esittää oma monologi jonka jokainen oli valmistellut pääsykoetta varten. Menimme raadin eteen lattialle istumaan ja seuraamaan kun jokainen vuorotellen esiintyi. Tärisin kauhusta odottaen omaa vuoroani. Seurasin edessäni yksi toistaan upeampia laulu, tanssi ja monologi esityksiä, samalla miettien, miten voisin paeta tilanteesta aiheuttamatta kuitenkaan sen suurempaa häpeää itselleni. Oman vuoron tullessa, olin niin järkyttävän huono ja solmussa itseni kanssa. Tilannetta kuvaa ehkä parhaiten mielikuva ihmisestä joka puhuu sisäänpäin. 

Kun päivä oli ohi, päätin riittämättömyyden puuskassa haudata haaveeni. Kun tuli aamu, jolloin olisi pitänyt lähteä Tampereen pääsykokeisiin, laitoin herätyskellon kiinni ja jatkoin nukkumista. Totuushan on, että juuri pääsykokeissa nm. testataan ihmisen sietokykyä. Sitä, miten pitkälle uskaltaa antaa itsensä mennä ja miten pitkälle pystyy menemään pelosta huolimatta. Minä en vaan ollut valmis. 

En tiedä, olisiko pitänyt uskaltaa yrittää uudestaan. Voi olla. Sitä on turha miettiä. Oliko haave näyttelijän ammatista vain osaksi sitä, että tulen teatterisuvusta. Sen takia se on tuntunut ainoalta oikealta ja luonnolliselta ratkaisulta. Ehkä. En tosiaan tiedä. 

Olen kuitenkin päässyt tekemään niin hienoja juttuja elämäni aikana, mistä olen suunnattoman kiitollinen. Näyttelemistäkin olen saanut kokeilla muutamissa leffoissa. En ole näyttelijä mutta on ollut äärimmäisen mielenkiintoista olla mukana elokuvanteossa. Nähdä ja seurata ammattilaisia työssään. Se on mystinen maailma ja tavallaan olen jopa onnellinen että saan seurata sitä vähän kauempaa. Riittää, että olen naimisissa näyttelijän kanssa ;) 


Matopelipuhelin vs Panasonic

Tässä sitä ollaan, kohta 15 vuotta myöhemmin siitä, kun esikoinen toivotti topakalla rääkäisyllä itsensä tervetulleeksi maailmaan Helsingin Kätilöopiston sairaalassa. Nyt jo tutkailen tulevan kesän rippileirejä. Oudointa tässä on se, että muistan oman riparin kuin eilisen päivän mutta ihan oikeaa eilistä päivää en muista kunnolla. 

Mennessäni leirille, tunsin ainoastaan yhden henkilön, luokkakaverini Hanna. Riparilla oli kuitenkin hyvä yhteishenki ja tutustuimme kaikki nopeasti. Pidimme jonkin aikaa yhteyttä myös riparin jälkeen. 

Jostain ihmeen syystä aloin kiroilemaan leirillä. Kiroilu kai tarttui muilta ja koin kuuluvani joukkoon jos ahdan mahdollisimman monta paskaa ja vittua joka lauseeseen. Tuli päivä kun vanhemmat tulivat käymään leirillä. Muistan ikuisesti äitini kauhistuneen ilmeen, kun joka toinen sana oli vittu. Riparin jälkeen isäni mainitsi kiroilusta ja muistan kuinka minua hävetti. Olisin voinut vajota maan alle. Niin syvää kuoppaa ei olisi pystynyt kaivamaan, että olisin voinut piiloutua sinne. Tiesin itsekin, että tein sen ainoastaan näyttämisen halusta ja nyt jäin kiinni. Asia käytiin läpi ja kuittasin homman kertomalla, että en itsekään uskonut itseeni. 

Konfirmaation jälkeen koko suku kokoontui yhteen. Juhlat järjestettiin äitini silloisessa kahvilassa, jota hän piti Helsingin Korkeavuorenkadulla. Olin pitkään toivonut kännykkää. Ensimmäistä kännykkää. Tietysti kaikilla kavereilla jo oli sellainen. Nokian matopelipuhelin. Ainoa ja alkuperäinen, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Isäni oli vihjaillut ennen juhlia, että Papuli ja mummi olisivat ehkä sellaisen minulle lahjaksi hankkineet.

Papuli on isoisäni Helge. Näyttelijä, joka myös aikanaan juonsi Valehtelijoiden Klubi nimistä ohjelmaa. Siinä häntä kutsuttiin Heguliksi. Tarina kertoo, että joku meistä lapsenlapsista olisi kuullut nimen väärin. Papuli ja siitä lähtien hän on ollut meille kaikille Papuli. Terkkuja pilven reunalle.

Tuli hetki, kun mummi ja Papuli pitivät puheen. Koitin kovasti kuunnella mutta keskittyminen herpaantui heidän kädessä olevaan lahjaan. Matopeli-puhelin, vihdoin! Lopulta sain lahjapaketin haltuun ja revin sen auki. En voinut uskoa silmiäni. Hämmennyin ja lopulta meinasin räjähtää pettymyksestä. Paketista paljastui Panasonic. Valtavan kokoinen halko. En unohda sitä hetkeä, kun yritän kaikin voimin peittää pettymykseni. Kiitin lahjasta silmät kostuneena ja toivoin, että Papuli ja mummi uskoivat minun kyynelehtivän silkasta ilosta ja onnesta. Olinhan saanut ensimmäisen kännykkän. Taisin silti epäonnistua siinä täydellisesti. Panasonicilla sitten mentiin siitä hetkestä seuraavat vuodet. Pelkkien ääkkösten löytäminen tekstareihin vei puolivuotta aikaa. 

Vähän tässä nyt sitten huulta purren, itkua pidätellen ihmettelen, mihin se aika meni? Miten voin muistaa niin selvästi tuon kesän omasta nuoruudestani? Ja mitä tulee omaan esikoiseeni, vastahan hän upposi liian suuriin vaippoihin. 


Äiti-tytär viikonloppu Lontoossa

En edes ymmärtänyt lähtiessämme Lontooseen kuinka tärkeä reissu oli tyttärelleni.

Paluumatkalla tytär näytti hieman surulliselta ja silmät kostuivat. Kysyin, että mikä hätänä? Selvisi että häntä suretti yhteisen ajan loppuminen. Tähän viikonloppuun mahtui paljon! 

Naurua, hassuttelua, nähtävyyksiä, Harry Potter-studion henkeäsalpaava maailma, shoppailua, kahviloissa istuskelua, Lontoon lämmin ja aurinkoinen sää, kauniissa Hyde Parkissa istuskelua, nautiskelua, herkuttelua, metrotunneleissa seikkailua, kaupungilla kävelyä, Madame Tussauds vahakabinetin vierailu mutta ennen kaikkea yhteinen aika vain ja ainoastaan keskimmäisen tyttäreni kanssa. 100% äiti-tytär aikaa.

Yleensä kun koko revohka eli 5 ihmistä lähtee liikkeelle tulee aina säätöä. Aina sähläystä mutta nyt kaikki sujui mutkattomasti. Jopa tytär ihmetteli, kuinka helposti asiat vain tuntuivat etenevän, eikä ollut minkäänlaista kiirettä. Nautimme jokaisesta sekunnista täysillä ja rauhassa. Se oli ihanaa!

Suoraa Heathrown Lentokentältä lähtee juna, joka vie Paddingtonin juna-asemalle. Matka kestää n. 15min. Se on helppo ja vaivaton tapa matkustaa pois lentokentältä tai takaisin sinne. Taximatka olisi kestänyt huomattavasti kauemmin ja olisi ollut myös paljon kalliimpi vaihtoehto. Hotellimme oli Paddingtonin asemalta n. 10min kävelymatkan päässä. Ihana pieni 3-4 tähden hotelli. Ei mikään erityinen mutta kelpasi viikonlopun mittaiseen reissuun mainiosti.

Heti perjantaina saavuttuamme aamulla Lontooseen menimme Madame Tussauds vahakabinettiin, missä hurahtikin mukavat 4-5 tuntia. Sen verran paljon oli nähtävää. Suosittelen ehdottomasti tätä paikkaa. Sopii niin aikuiselle kuin lapsellekin.

Yksi ehdottomasti koettava paikka on Warner Brosin Harry Potter- studiot. Matka kestää bussilla n. tunnin verran Lontoon Victorian aseman lähettyviltä. Siellä saa hyvin kuluttua vaikka yhden kokonaisen päivän. Kyseessä on paikka missä kaikki Harry Potter elokuvat on kuvattu. Aidot lavasteet, asut, maskit, KAIKKI. Ihan sanattomia olimme tyttären kanssa kun astuttiin Harry Potter maailmaan. Taisimme yhdessä tyttären kanssa muutamat kyyneleetkin tirauttaa, niin liikuttuneita olimme siitä kaikesta mitä ympärillä oli. erityisesti tyttärelle paikka oli kokemisen arvoinen, koska kyseisiä elokuvia on tullut katsottua kymmeniä kertoja. Itse en ole mikään erityinen Harry Potter fani mutta paikka ei sitä selvästikään vaadi vaan on hienoa päästä paikkaan missä saa tutustua kaikkeen siihen mitä elokuvan tekoon kuuluu.

Tämä reissu oli ennen kaikkea tärkeä sen 100% yhteisen ajan takia. Tyttäreni sai täyden huomion, tuli nähdyksi ja kuulluksi. Olen itse aikoinaan tehnyt saman tyylisen reissun Lontooseen isäni kanssa. Juuri ollessani saman ikäinen kuin tyttäreni nyt. Kymmenen vuotias. Matka isäni kanssa on jäänyt mieleen hyvänä muistona. Toivon ja uskon, että tämä meidän yhteinen matka jää voimaannuttavana kokemuksena ja hyvänä muistona myös tyttärelleni.


Syksy, muistisairas ja toppahousut

23.9.2018

Viimeiset viikot ovat olleet yhtä juoksua. Minuutti aikataululla. Jotenkin tämä syyskausi aina yllättää ja kesäloman huolettomasta sekä rentoutuneesta olotilasta ei ole tietoakaan. Silloin kun olen väsynyt ja stressaantunut lähden helposti suorittamaan arkea. On vain selviydyttävä päivästä jotta voi mennä illalla nukkumaan ja herätä uuteen päivään jota voi suorittaa. Omalla kohdalla väsymys saa aikaan ärtymyksen ja oikeastaan ainoa mikä pysäyttää on Lore. Siinä vaiheessa kun kiukku suorittamisesta muuttuu epäystävälliseksi kommunikoinnissa huomauttaa aviomies, että nyt saa riittää. Itse en sitä näe, enkä tajua mutta kun peili asetetaan eteeni, pysäyttää se täysin. Asia mitä tässä selvästi edelleen opetellaan on pysähtyminen. 

Kiireen keskelläkin tapahtuu myös hyviä asioita. Olen mielettömän ylpeä aviomiehestäni. Lore on Pelasta muistisairas ry:n toiminnanjohtaja. Työtä sen suhteen on riittänyt paljon, jotta homma saadaan kunnolla toimimaan. Juuri valmistui uusi keittiö, joka saatiin kasaan täysin avustus ja lahjoitustyöllä. Tänään tuli tieto, että Pelasta muistisairas ry on hyväksytty palvelusetelin piiriin. se on hieno juttu se! Kun päästään eteenpäin tulee aina valoa ja toivoa matkaan mukaan. Jälleen yksi etappi on saavutettu ja nyt kohti uusia. Vaikka edessä on varmasti monta unetonta yötä, on tämä työ sen kaiken arvoista. Pelasta muistisairas ry eli Pelmu toimii Helsingissä, Töölössä. Jos asia koskettaa sua läheltä ja tarvitset apua esim. läheisen kanssa, niin ota ihmeessä yhteyttä vaikka muhun niin ohjaan sut oikealle henkilölle.

Vaikka syksy on kiireistä aikaa, silti se on yksi lempi vuodenaijoista. Tänä vuonna kesä on ollut onneksi pitkä ja valoa riittänyt. Tänään kuitenkin ensimmäistä kertaa oli pakko pukeutua lämpimiin vaatteisiin. Sen verran viima vihelsi. Syksy on tervetullut, samoin välikausivaatteet. Talven toppahousuista puhumattakaan! 2 vuotta sitten kylmänä talvipäivänä päätin, että nyt saa luvan loppua hytiseminen pakkasessa. En voi sietää kylmyyttä. Lähdin toppahousu ostoksille ja sen päivän jälkeen nautin lämmöstä pakkaskeleillä. Totuus on, että toppahousujen fanitus meni niin pitkälle, että taisin tulla toppikset päällä töihin vielä keväällä kun mittarissa +5 - 10. 

Eli toppahousu keliä odotellessa!



Tällä kertaa en kirjoita. Antaa videon puhua puolestaan

21.9.2018


Näkymätön lapsi

15.09.2018

Tämä on kaikille niille jotka ovat keskimmäisiä lapsia.

Minulla on pikkusisko. Seitsemän vuotta nuorempi. Meitä on vain kaksi, joten itselläni ei ole henkilökohtaista kosketuspintaa siihen millaista on olla se keskimmäinen mutta olen kolmen lapsen äiti. Kaikki ovat tällä hetkellä kouluikäisiä. 14, 10 ja 8 vuotiaat. Olen useasti kuullut puhuttuvan kuinka kolmen lapsen perheessä keskimmäinen on aina väliinputoaja, se näkymätön lapsi. Useasti olen tätä miettinyt myös omien lasteni kohdalla. Ei meistä vanhemmista kumpikaan, en minä, eikä Lore ole koskaan tietoisesti antanut jollekin kolmesta huomiota enemmän ja jonkun jättänyt vähemmälle mutta näin on kuitenkin väistämättä käynyt.

Keskimmäinen syntyi kun esikoinen oli 4 vuotta. Yhtäkkiä siitä pienestä kirpusta tuli isosisko. Samalla jollain oudolla tavalla tämä isosisko mukamas muuttui isoksi tytöksi meidän vanhempien silmissä, jolta odotettiinkin enemmän vain sen takia että synnäriltä matkaan mukaan oli tullut ruttuinen sinappitykki. Kun kaksi vuotta kului tuli perheeseen vielä yksi pieni ihme ja sille joka oli saanut kantaa harteillaan sen pikkusiskon viittaa, joutui luovuttamaaan paikansa tälle uudelle tulokkaalle.

Vaikka kuinka sitä haluaisi olla täydellinen äiti ja antaa tasapuolisesti huomiota ja läsnäoloa kaikille, niin siihen ei vain pysty omassa arjessa. Varsinkaan kun lapset ovat vielä pieniä. Yksi on tississä kiinni. Toinen opettelee vaipasta ja on juuri oppinut puhumaan jotenkin ymmärrettäviä lauseita sekä kolmas on uhmakkaassa viskari-eskari iässä.

Keskimmäinen on yleensä tarkkailija. Keskimmäinen katsoo isommalta esimerkkiä ja ehkä myös tästä syystä oppii tietyt asiat nopeammin ja itsenäisesti. Keskimmäinen on myös yhtälailla fiksu sen suhteen, että tietää mitä ei kannata tehdä, jotta ei joudu samanlaiseen pulaan kuin isosiskonsa. Lohdutuksen sana silti kaikille keskimmäisille. Siinä missä esikoisen kanssa tehdään kasvatuksellisia virheitä, ei niitä tapahdu enää toisen kanssa. Vanhemmat yleensä oppii virheistään ja samaa ei toisteta enää uudestaan.

Päätin kesällä että lähden keskimmäisen tyttäreni kanssa yhteiselle reissulle. Lontoo on ollut pitkään hänen toivelistalla ja niin sovimme, että matkaamme sinne. Äiti ja tytär. Ihan vain kahdestaan koko viikonlopun Lontoossa. 100% aikaa yhdessä. Reissu on muutaman viikon päästä ja täällä lasketaan jo päiviä. 


Taas myöhässä

11.09.2018

On mahdotonta ymmärtää ihmistä joka ei vain kykene millään olemaan ajoissa tai edes sovittuun aikaan paikalla. Olen naimisissa tälläisen kanssa. En voi yksinkertaisesti käsittää mitä tapahtuu sillä sekunnilla kun kaikki näyttää vielä hyvältä ja lähdöllä on kaikki mahdollisuudet onnistua. Yhtäkkiä keskittyminen herpaantuu johonkin väärään asiaan ja homma kaatuu. Jostain käsittämättömästä syystä tälläinen ihminen kuvittelee saavansa supervoimia. Yleensä n. 5 - 15 minuutia ennen kuin pitäisi lähteä ovesta ulos tulee eteen yllättävä halu siivota kirjahylly, opettaa lasta soittamaan viulua, ottaa muutaman minuutin päikkärit, lukea kesken jäänyt kirja loppuun tai järjestellä tinasotilaskaappi. Ikäänkuin näitä asioita ei voisi tehdä joskus muulloin. Sitten ollaankin myöhässä.

Omaa ärsytystäni lisää vielä se, että itse olen ajoissa aina. Tässä kohtaa on pakko myöntää, että olen liian ajoissa. Jos sovittu tapaaminen tai vaikka työ on tasalta, olen paikalla 15 minuuttia ennen. Pahimmillaan jopa puolituntia. Joskus olen ollut paikalla niinkin aikaisin että odoteltuani muita huomaan tapaamisen olevan vasta seuraavana päivänä. Se on tapa josta olen koittanut päästä eroon jo ihan siitäkin syystä että joudun odottamaan huomattavasti enemmän koska valtaosa ihmisistä myöhästyy aina.

Olen jopa koittanut tehdä asioita hitaammin ennen lähtöäni. Esimerkiksi aamulla: Suihkussa olen vaahdottanut shampoolla hartaudella. Ottanut aikaa aamukahvin kanssa. Harjannut hiljalleen, päänahkaa harjalla hieroen ja tarkasti hiuksiani. Ehkä jopa järjestyllyt kotona jotain kaappia. Tuijotellut ikkunassa ulos. Ottanut oikein kunnolla aikaa. Ottanut aikaa niin että kyllästyn ja tylsistyn. Kävellyt hitaammin, laahustaen ja pidemmän matkan töihin. Siitäkin huolimatta saavun duuniin, jumalauta, liian aikaisin.

Jos jostain syystä käy niin, että aikataulu kusee ja huomaan myöhästyväni seuraavasta paikasta, jollain ihmeen keinolla saan aina kurottua ajan kiinni. En tiedä miten mutta se vain onnistuu. Teen asioita vain yksikertaisesti nopeasti mutta itselleni totuttuun tapaan normaalisti. Ryhdyn toimeen ja hoidan sen päiväjärjestyksestä pois. Ajatus siitä, että laitan muut ihmiset odottamaan itseäni, stressaa niin paljon, että haluan olla ajoissa.

Muistan jo lapsuudesta kuinka seisoin aina ensimmäisenä koulun pihalla yksin ennen kaikkia muita tai harrastuksissa naputtelun vielä kiinni olevaa ovea.

Jos olet normaalisti aina sovituun aikaan paikalla ja myöhästyt vain harvoja kertoja olosuhteiden pakosta, on sitä pahoiteltava ja seliteltävä kuinka oli ruuhkaa, parkkipaikkaa ei löytynyt tai lapsen sukkaa oli taas hukassa. Kun taas nämä jotka ovat myöhässä aina ja reippaasti, saapuvat vain paikalle kuin mitään sovittua aikaa ei olisi koskaan ollutkaan. Kukaan ei kyseenalaista, koska he eivät itsekään kyseenalaista omaa myöhästymistä.


Pikku paskiaiset

06.09.2018

"Luokassamme on täitä" oli ensimmäinen Wilmaan tullut viesti, kun koulua oli kesälomien jälkeen käyty viikko. Taas se rumba alkaa. Tässä perheessä on ollut niin monta kertaa täitä, niin monen vuoden ajan, että jos yksikin pikku paskiainen löytyy hiusrajasta alkaa välitön tehosiivous. Liikun kotona kuin ohjelmoitu robotti. Kaikki lakanat, viltit, unilelut, vaatteet, reput, takit, huivit, hatut ja pyyhkeet lentää kuudenkympin pesuun. Välittömästi. Pompulat, lenksut, pinnit, kammat ja harjat menevät kiehuvan veden kautta pakkaseen. Sen verran ammattilaiseksi olen tullut, että täishampoot löytyy kaapista valmiina.

Ei ole muuten mitään halpaa puuhaa, kun perheessä on 5 henkilöä ja yhden täishampoon hinta pyörii siinä 20 euron tienoilla. Enkä yhtään ihmettele, että on perheitä jotka eivät pysty aina taloudellisista syistä ostamaan näitä täishampoita. Tätäkin olen kuullut, että ei vain yksinkertaisesti jaksa ryhtyä siihen siivous helvettiin. On helpompaa kammata ja silmämääräisesti ottaa täi kerrallaan pois. Fakta vaan on, että se ei auta! Yksi täi munii elinaikanaan 100-300 munaa. Viikon-kuukauden sisällä on jälleen mukava yllätys päässä ja koko rumba alkaa alusta.

Ensisijaisen tärkeää on myös ilmoittaa koululle tai saada tieto koululta. Tämä on tietenkin vanhemman vastuulla, ei lapsen. Kysyin kerran yhdeltä lääkäriltä, mistä ihmeestä voi johtua että täitä on koko ajan ja joka puolella? Niistä ei tunnu pääsevän eroon vaikka kuinka hoitaa oman osuutensa. Vastaus oli jotakuinkin, että täit ovat nykyään yhtä normaali asia kuin flunssa.

Vuoden voi oikeastaan jakaa erilaisiin lapsiperheiden tauteihin ja öttiäisiin. Sama kaava toistuu joka vuosi:

Syyskuu on täiden ja flunssan juhlaa. Marras-Joulukuu vatsatauti kaataa koko perheen ja tietysti yksitellen. Olisi aivan liian helppoa sairastaa yhdessä samaan aikaan. Vatsatauti on päättänyt, että tehdään vanhempien arjesta mahdollisimman vaikeaa sekoittamalla kalenteri kahden-kolmen viikon ajan. Tammikuussa pää on taas täynnä räkää. Maalis-huhtikuussa jälleen huuto-oksennetaan koko perheen voimin sekä muutamat täit mahtuu vielä loppu kevääseen. Jostain ihmeellistä syystä kesä saadaan olla täysin rauhassa. Luojan kiitos, kihomatoja ei enää ole vuosiin ollut.

Tällä kertaa kuitenkin Wilma viesti toimi meidän perheessä ainoastaan varoituksena ja ollaan saatu olla rauhassa täiltä. Flunssa ja kuume on kyllä kotiutunut sitkeästi kotiimme ja näyttää viihtyvän oikein hyvin.


Lisää lapsia?

05.09.2018


Tänään saimme radio Novan studioon tekstarin kuuntelijalta, joka kädet hikoillen ja jännityksestä täristen oli saapunut puolisonsa kanssa synnärille 3 kuukautta ennen laskettua aikaa. Lähetyksen aikana syntyi pieni alle kilon poikavauva. Tervetuloa maailmaan!

Tämä sai tietysti miettimään omia synnytyskertoja. Omalla kohdalla jälkikasvua on tullut puserrettua kolme kappaletta ja aina sama kätilö mukana synnytyksessä! Toisella kerralla en tosin häntä tunnistanut. Siinä oli muuta mihin keskittyä mutta kolmannella kerralla jo muistin kasvot. Odottaessani esikoista ihmettelin aina, miksi kenelläkään ei ole koskaan mitään hyvää sanottavaa synnytyksestä? Pelkkiä tuskaisia kauhutarinoita ja varoittavia esimerkkejä siitä mitä pahimmillaan voi käydä. Se vain kuuluu asiaan. Ensin onnitellaan tulevasta ja sitten pelotellaan kuoliaaksi.

Kyllä, se on tuskaa. Kyllä, se sattuu aivan helvetisti. Kyllä, pelottaa myös perkeleesti. Ennen omia lapsia en myöskään saanut koskaan järjellistä tai kunnollista vastausta siihen miltä synnytys tuntuu tai miten paljon se sattuu? Vastaus on aina ollut "sitä kipua on vaikea kuvailla, niin kamalaa se on" ja tämä on täysin totta. Sitä kipua ja tuskaa on todella vaikea pukea sanoiksi mutta siitä selviää! Se tekeekin siitä kaikesta hämmentävän hienon kokemuksen. Pyrin aina itse kertomaan raskaana oleville jotain hyvää synnytyksestä. Saan joka kerta saman ihmettelevän katseen takaisin, "sä olet ensimäinen joka on pitänyt synnytystä kivana juttuna"

Yksi hetki josta haluan aina muistuttaa. Kun lapsi ensimmäisen kerran tervehtii maailmaa, on se myös ensimmäinen kerta, kun mies ymmärtää konkreettisesti olevansa isä. Se tunne näkyy silmistä. Se kestää vain hetken, muutaman sekunnin mutta samaa katsetta et näe enää koskaan muulloin.

Nyt täytyy tietenkin muistaa, että jokainen synnytys on omanlaisensa. Koskaan ei voi tietää miten kaikki menee. Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että omat synnytykset ovat menneet hyvin. Olen saanut kokea oloni turvalliseksi synnytyssairaalassa. Minulla on ollut juuri oikeanlainen tuki ympärillä ja siitä olen kiitollinen.

Ensimmäinen käynnistettiin. Käytännössä kalenterista katsottiin päivämäärä ja aika milloin lapsi syntyy. Siitä puuttui täysin äkkilähdön jännitys. Toisen kohdalla mentiinkin jo sitten vauhdilla sairaalaan. Kolmas päätti tulla maailmaan kesken elokuvan leffateatterissa. 3D lasit silmillä itkin tuskaani ja lähdin synnyttämään.

Näitä kokemuksia on kiva muistella ja jakaa muiden kanssa. Vuosi sitten kesällä ensimmäistä kertaa havahduin siihen ajatukseen etten enää halua lisää lapsia. Omat lapset ovat kasvaneet kouluikään ja sinappitykki-vaihe on historiaa. Kukaan ei ole tukehtumassa tai kaatumassa. Voimme kävellä mieheni kanssa jopa käsi kädessä ilman että välissä on vaunuja. 

Tämä on täysin uusi ja erilainen vaihe elämässä.


Miksi perustin blogin?

04.09.2018


Kirjoittaminen on aina tuntunut hyvältä tavalta ilmaista itseäni. Luentavalta tavalta purkaa tai koota ajatuksia. Hahmottaa maailmaa. Olen kirjoittanut omaksi huvikseni ja myös työni puolesta. Se että kirjoitan nyt sinulle julkisesti, luo oman pienen haasteen siitä, miten tulkitset tekstin. Jokainen heijastaa omat tunteensa luettuun tekstiin. Jokin asia voi saada täysin uuden sävyn tai merkityksen lukijan oman sen hetkisen mielentilan kautta. Sävyjä on yhtä monta kuin on lukijoitakin. Se tästä tekee myös mielenkiintoista. Haluan kirjoittaa arjesta. Ympärillä tapahtuvista asioista. Ajatuksista. Havainnoista ja kohtaamisista ihmisten kanssa. Tapahtumista ja sattumuksista. Työstäni. Kodista. Perheestäni. Vanhemmuudesta. Ihmissuhteista. Parisuhteesta. Tunteista ja myös niistä negatiivisista, koska ne ovat osa elämää.

Nautin rauhasta. Kotona olemisesta ja röhnöttämisestä. Varmaan myös siksi että se on täydellistä vastapainoa työlle jota teen.

Minulla ei ole teknologian uusinta läppäriä tai juuri markkinoille tullutta etukäteen varattua älypuhelinta, en myöskään aja jonkun tietyn valmistajan tuliterällä autolla, missä on kaikki mahdolliset mukavuudet. Minulla on auto jolla pääsen paikasta A paikkaan B ja toivottavasti myös takaisin paikkaan A. Tästä saadaan paljon surkuhupaisaa huumoria arkeen. Pärjään hyvin vähän pienemmällä, vähän halvemmalla ja vähän vanhemmalla. Kotiani kuvaa ehkä parhaiten museon ja mökin sekoitus. Aviomieheni on fossiili, joka antaa vielä vähemmän arvoa kaikelle modernille. Me ollaan Loren kanssa oikein tyytyväisiä uudesta ja ensimmäisestä leivänpaahtimesta jonka juuri hankimme. Se on huomattavasti helpompaa kuin leivän paahtaminen pannulla.

Rakastan kirjoittamista. Olemme jopa mieheni kanssa kirjoitelleet kirjeitä toisillemme silloin kun emme ole olleet kykeneviä purkamaan ajatuksia suusanallisesti ilman että toinen provosoituu tai tuntee ettei tule kuulluksi tai ymmärretyksi. Tekstin äärelle on pakko pysähtyä. Myös niistä kivoista asioista ja onnistumisen tunteista on hyvä kirjoittaa ajatukset ylös.

Koitan olla ottamatta paineta tämän blogin suhteen vaan kirjoitan kuin päiväkirjaa jonka jaan kanssasi. Toivon myös että viihdyt, kenties samaistut ja ehkä olet myös erimieltä.